I.
Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.
Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.
»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen», sanoi Felice osoittaen kammiota.
»Kiitos!… Kuuluuko mitään uutta, Felice?»
»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja jatkoi matalalla äänellä: »Hän viipyi täällä eilisiltana muitten jälkeen ja…»
Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti
Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:
»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin lähden pois.»
Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan, asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois moitteettomat hansikkaansa.
Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.
»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata — ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta. Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»
»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.
»Eikö yhtään mitään?»
»Ei kerrassaan mitään.»
Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.
»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja asioita?»
Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin vieressä vastapäätä häntä.
»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä, piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se — lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä. Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini ja minun piti saada tietää hänen sielunsa syvimmät salaisuudet.»
Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain kiharan otsaltaan ja istui ääneti.
»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi. Oletko saanut selville mitään hänestä?»
Roma vastasi rohkeasti: »En.»
»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»
»Täydellisesti.»
»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä syystä, että hän solvasi sinua?»
»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»
»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka sinun ponnistuksesi ovat olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille johtolangan, joka on saattanut meidän ponnistuksemme onnistumaan, ja sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua niin pahasti.»
»Kuinka minä voin häntä rangaista?»
»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»
»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»
Paroni kumartui hiukan ja sanoi:
»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»
Roma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.
»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.
»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»
»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.
»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»
Uhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.
»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen vihollisensa?»…
»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema.
»Istu ja kuuntele mitä sanon.»
Roma istui, ja paroni palasi uunin luo.
»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa. Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa. Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»
Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat sormillaan.
»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan, mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»
»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»
»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi ilmoitettiin Davido Leone.»
Paroni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:
»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»
Roma peitti kasvonsa käsillään.
»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa, tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»
Roman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä tavallaan.
»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa kapinaan.»
Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi
New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä.
Hän oli lakannut olemasta. Davido Leone oli kuollut.»
Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja hermostunein sormin.
»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa. »Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin, että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»
Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.
»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina
Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja
julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone
New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»
»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido
Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»
Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan kiihkeämmin:
»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä, saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»
Roman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.
»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa, oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on selvä.»
»Oh! Oh! Oh!»
Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin, jotka tulvivat hänen huuliltaan.
»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte! Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa ihmistä tämän äidin haudalle asti — äidin haudalle — hän voi syödä päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä! Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»
Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:
»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»
Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi kävelyään.
»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä. Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa, että nuo kaksi ovat sama henkilö.»
»Entä sitten?»
Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni, täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita, tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön, joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä itse.»
Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti naurulla peittää pelkoaan.
»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan teille!»
»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli ei ole kuollut, ja minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»
»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen yrityksestä.»
»Englannissa, mutta ei Italiassa.»
Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:
»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista saattaa sinut vaikenemaan… On ehkä luonnollista, että tunnet myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»
»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»
»Niin.»
»En tahdo!»
»Siis voisit, jos tahtoisit?»
»En voi!»
»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»
»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä, ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti? Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?… Ah, kyllä minä tunnen sen jutun! Hävetkää!»
Paroni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:
»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle, että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun vihollisesi.»
»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä annan hänelle anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi! Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»
»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni… Tuo seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit… kuinka sanoisin… pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet — se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla …. että sinä… että sinä…»
»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta punastuen samassa ja vavisten pelosta.
Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:
»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten todistaa julkisesti.»
»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän olisi keksinyt keinon.
»Miksikä en?»
»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.
Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti ja sanoi sitten:
»Se saadaan nähdä.»
Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia viereiseen huoneeseen.