II.
Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen niin välittömästi.
Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.
Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut. Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.
Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä, ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan miestään vastaan.
Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa, että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena, jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en voi sinua pelastaa!»
Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä kuului koputus ovelle.
»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.
Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.
»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.
Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.
»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä kohta… tai ei pidä sanoa sitä… sanokaa, että koska hänellä on niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä… Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja säteilevät silmät hymyilivät.
Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja pörröistä päätänsä, sanoi:
»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä kuin Santa Scala.»
»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.
»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»
»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin,
Giuseppe?»
Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.
»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä», jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.
»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata! Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka tuo on — tuo herra tuossa veistokuvassa?»
»Setä Davido», sanoi poika.
»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»
»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta. »Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta… anteeksi, neiti, anteeksi.»
»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»
»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa kuninkaankaan virkaan.»
»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»
Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin mustat helmet.
»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai kultatupsuisesta sauvasta?»
Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän katsoi Brunoon apua hakien.
»Valitse nyt — mistä?»
Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut kuulla.
»Mitä hän sanoo?»
»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.
»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.
Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle. Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen jälessään.
»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.
Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.
»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.
Bruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:
»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen — siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne, on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»
»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»
»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te aiotte kostaa hänelle nyt.»
»Niinkö sanoit, Bruno?»
»Niin juuri.»
»Ja mitä herra Rossi sanoi?»
»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen', sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani takaisin ja häpeän'.»
»Niinkö hän sanoi?»
»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»
»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»
»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä kestää.»
Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa kiitos seisoo, Bruno.»
»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita minua enää palveluksessanne.»
»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»
»Tarkoitan.»
»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja jos nyt jätät minut…»
»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä vihollisiinne tulee, niin…»
Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe tekivät lähtöä.
»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.
»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»
»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista, mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»
»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»
»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»
»Entä herra Rossi?»
»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku apina syntyi.»
»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena äitinä hänelle… Mitä hän sanoo nyt?»
»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»
»Pelkäätkö häntä? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle, että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»
Ennen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut tätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.
»Lauantai-iltana.
Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen! Kuka mies voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.
Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme, tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten, sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita. Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä. Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.
Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus, köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi, koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan kiinnittää sen häneen.
Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani avulla, jonka sydän on kultaa.
Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi, ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen kutsunut kansan tulemaan sinne.
Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä säveliä! Hyvää yötä taas!
D.R.
Sunnuntai-aamuna.
Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää, jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun, minun, ja koko maailma saa sen tietää!»
Romalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka toinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman vastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja kuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen ja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan. Sitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti turhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen tultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.
Seuraavana aamuna Roma sai kirjeen paronilta:
»Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello 11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.
Bonelli.»