I.
Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin koskaan.
Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.
Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä
Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut
uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.
»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä hämmästyttävin luonnos.»
Roma hymyili ja kumarsi.
»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»
»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.
»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin näköinen.»
»Todellako?»
»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»
Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.
»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on pahoillaan.»
Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi ulos ikkunasta.
»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.
»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»
Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.
Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.
Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä syystä paavi tahtoi häntä tavata?
»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle päätteeksi ei ole edes katolinen?»
»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi…»
»Isä Pifferi?»
»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen paaston aikana.»
»Onko hän kapusiinilainen?»
»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»
»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen mielensä alkoi kirkastua.
»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan, huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa. Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen omaksi.»
»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»
»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»
Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.
Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja kimmelteli auringon valossa.
He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin kaltainen.
Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta- ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha. Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä. Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.
Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä, ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli paavin yksityinen huoneisto.
Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin valtaistuinsaliin.
»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään viivy kauan.»
Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.
»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»
»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.
»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi olla häntä pyhempi.»
Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään kantaen hopeaista ruoka-astiaa.
»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»
Roma hymyili myöntäen.
»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä tietysti saan kuulla kaikesta.»
Roma hymyili taas ja kumarsi.
»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»
»Suuttuuko hän siitä?»
»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»
»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»
»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että joku…»
Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa. Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.
»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.
»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»
»Mutta isä…»
»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka tietää kaikki salaisuutemme.»
»Mutta isä…»
»Mitä?»
»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»
»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen lastensa suruihin.»
»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen kiusauksia…»
»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on… Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut, menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»