II.
»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa. Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan, vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»
Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon jatkaessaan.
»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa, on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto, vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa. Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»
Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.
»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton. Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä. Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja lähetettiin matkaan kiireellisesti.»
Roma saattoi tuskin hillitä itseään.
»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»
Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.
»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili. Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi munkiksi.»
Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.
»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton löytölasten kotia.»
Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.
»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia. Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen omaa elämäänsä.»
»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.
Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»
Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin peittämä jalka pisti esiin viitan alta.
»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»
»Eikö hän löytänyt lasta?»
»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»
Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.
»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti, mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»
Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies…»
»Davido Leone?»
Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on. Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»
»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.
»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.