III.
Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla, hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen, runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine, kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit, kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.
Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.
Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni kulunut.
»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.
»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä paavimme Pius kymmenes.
»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja. Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä! Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää paaviaan!
»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti, että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky, jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen siunauksenne.»
Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut, nosti paavi päätään ja vastasi siihen.
»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme rakkautenne osoituksia.
»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä. On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.
»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi, sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto, joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet, joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen, rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee tuon haavemaailman keskustaksi.
»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan, keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä valtio ei ole mitään.
»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin: vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa yhteiskunnallisen järjestyksen.
»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä, saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.
»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia, poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä, pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.
»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta ihmiskunnassa.»
Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat, papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran käsivarteen poistui valtaistuinsalista.
Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä paavi istui.
»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»
»Olen», sanoi Roma epävarmasti.
Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:
»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»
Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni, jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.
Hän oli yksin paavin kanssa.