IV.
Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen häneen.
Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.
»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»
Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.
»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista olisi voinut tulla suurten miesten äitejä… Mutta hän on kuollut ja hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»
Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä kerran.
»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi. Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan: 'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän sanojaan.»
Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.
»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne. Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä vastaan.»
»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien varjon alla.»
»Ja mitä miehenne vastasi?»
»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen.
Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»
»Ja mitä hän siihen vastasi?»
Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut mitään.»
»Eikö mitään?»
»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»
»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»
»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei kuulu.»
»Ja mitä päätätte siitä?»
»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää, että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»
»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»
Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä…»
»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle kaikki.»
»Kyllä, kyllä!»
»Kuka on isänne, lapseni?»
»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero Volonna.»
»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»
»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut, että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»
»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.
»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja…
Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»
»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»
»Ah!»
»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää mitä olisin ilman häntä!»
»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»
»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja… ja minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»
»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»
»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme rakastimme toisiamme.»
»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»
»Ja mitä teitte silloin?»
»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka koetin.»
Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.
»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä, vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne, teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»
»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.
»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»
»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»
»Vapaamielinen, niinkö?»
»Niin, teidän pyhyytenne.»
»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»
»Niin, aluksi se vain, mutta nyt…»
»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte…»
»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»
»Miehenne on siis vanhempi teitä?»
Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.
»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt kolmekymmentä neljä vuotta.»
»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»
»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»
»Minkä näköinen hän on?»
»Hän on… en ole koskaan nähnyt ketään niin… antaako teidän pyhyytenne anteeksi?»
»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»
»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi
Roma vienosti.
Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.
»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»
»Hänen nimensä on Davido Rossi.»
Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän ja huolestuneen näköisiksi.
»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.
Roma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.
»Davido Rossi, kapinallinen?»
»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»
»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen, jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»
Paavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.
»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»
»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»
»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa. Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»
Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.
»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole uskonnottomia miehiä, vaan…»
Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi.
Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»
Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.
»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on kapinallinen ja kuninkaansurmaaja…»
»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui: »Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut, sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»
Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa, ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta…»
»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa pitäisi tehdä.»
Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän pyhyytenne… jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne rakastaisi ja säälisi häntä.»
»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä. Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä. Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»
Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.
Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.
»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin Kristuksen lasten joukkoon.»
Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua. Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.