V.
Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista, oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu, ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.
Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia. Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt, että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.
Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta ripitettävästäni?
»Bene, bene!» vastasi paavi.
Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi puhumaan.
»Isä!»
»Teidän pyhyytenne!»
»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»
»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»
»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»
»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta, teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa selvitettävänä?»
»Hyvin monta.»
»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Se on monesti tapahtunut.»
»Ja mitä olette tehnyt?»
»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä minulle rippituolin ulkopuolella.»
»Onko ripitettävä koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä.»
»Ei koskaan.»
»Mutta jos… jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi vaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa huomioon mikä rangaistus sitä seuraa… jos veren ja rakkauden siteet saattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi suorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin tekisitte?»
»En mitään, teidän pyhyytenne.»
»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja koskisi teitä hyvin läheltä?»
Kapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi asiaa, teidän pyhyytenne.»
»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan surmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»
»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa salaisuudet, on vaitiolo.»
»Ja mikä on velvollisuutenne Jumalaa kohtaan?»
Nenäliina putosi kapusiinilaisen kädestä.
»Eikö rippiä voi käyttää väärin?» sanoi paavi.
»Epäilemättä.»
»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin liittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Siinä tapauksessa sitä ei tietysti ole pidettävä rippinä.»
»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin rippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille aiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»
»Eiköhän, teidän pyhyytenne.»
»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne surmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne Jumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»
»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus meneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»
»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se tietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»
»Tietysti, teidän pyhyytenne.»
Paavi vaikeni, piirsi hiekkaan kepillään ja sanoi:
»Isä, minulle on tunnustettu liitto viholliseni henkeä vastaan.»
Kapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa. Hetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin toimista ulkomailla.
»Salaliitto», sanoi hän, »selvä salaliitto.»
»Minkälaatuiseksi arvelette tuota salaliittoa?»
»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista, että maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan kiihoittamalla kotimaan puolueita.»
»Luuletteko sitä Rossin tarkoitukseksi?»
»Luulen.»
»Kapusiinilainen työnsi levottomana patalakkiaan ja sanoi:
»Pyhä isä, toivoisin että jättäisitte tuon asian sikseen.»
»Kuinka niin?»
»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset tavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin sodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että tuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti järjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten armeijain päivinä.»
»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta mihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla entisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia ja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin kapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan kiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja pahentaa köyhien taloudellista asemaa.»
»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia, jotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei ollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää, että siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia salaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat kuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on pidettävä pyhinä.»
»Niin on.»
»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä aamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja vaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»
»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa. Mutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos hän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»
»Aikooko teidän pyhyytenne tehdä siten?»
»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki jumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»
»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten. Omasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla sielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan estäminen.»
Kapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja ylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.
»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus sellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»
Paavi kumartui ja piirteli yhä hiekkaan.
»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi rippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa. Rippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen isälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus? Avioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»
Paavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä ja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on pirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen vihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin onnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen sulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»
»Te aiotte siis varoittaa viranomaisia?»
»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni levolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole ilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»
Kapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan mitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa päättyvän hyvin. Mutta 'epikeian' käyttäminen, kun on kysymys sielun salaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli. Me tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä ne loppuvat.»
Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin sypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului pensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin kissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli ennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi ennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt. Kissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi pääsi apuun.
»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!…
Monsignor!»
»Teidän pyhyytenne», vastasi kamariherra tullen paavin luo.
»Ottakaa tämä gatto rosso vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio coatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»
Monsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi linnun pienille kirjaville munille.
»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla puussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin se luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman pelonhuudon kaikille lapsilleen.»
»Se on totta», sanoi paavi.
»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»
Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse, ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin murtuneen temppelin katottomat pylväät.