VI.
Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu, oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen palmuja ja puksipuun oksia.
Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.
Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa. Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa vanhan vaimon käteen.
»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»
»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka sen toi.»
»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä…»
»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy jatkaa työtäni ja…»
»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön. Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja taivaalliset…»
»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon pois huoneesta.
Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä saanutkaan hänen kirjettään.
Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän loppusanoja:
»Sinun uskollinen miehesi.»
Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän luki:
»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten. Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.
Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni. Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.
Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille, jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.
Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti. Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan, silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.
Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt! Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden? Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas varjelkoon! Niin ei voi olla.
Rakkaani, tulin Pariisiin äkkiarvaamatta kymmenen päivää sitten…»
Roma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni», ajatteli hän.
»Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä — marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se, mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.
Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä, joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään, mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan, kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»
Roma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö
Rossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?
»Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa, hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään! Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.
Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.
Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä, kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan, monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos, kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen, ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»
Roma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa. Rossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle musertaakseen sen.
»Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita, vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan. Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa, ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt sydämemme.
Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta, marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.
Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.
Uskollinen miehesi.»
Roma ei nukkunut paljoa sinä yönä. Ilo, pettymys ja ennen kaikkea pelko Rossin tähden, hänen aiheittensa tähden ja niiden seurauksien tähden, piti hänet valveilla monta tuntia. Aikaisin seuraavana aamuna siniseen univormuun puettu palvelija toi hänelle kirjeen Palazzo Braschista. Se oli näin kuuluva:
»Rakas Roma! — Minun täytyy pyytää sinua tulemaan virastooni tänä aamuna niinpiankuin suinkin. Toivon ettet epäröi tulla, kun kerron sinulle, että tämän ystävällisen kutsun kautta säästän sinulta sen nöyryytyksen, että poliisi tulisi sinua käskemään.
Sinun uskollinen ystäväsi
Bonelli.»