II.
Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan, työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta. Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän sananparren.
Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä, ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.
Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta, sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.
»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla onnellinen. Ja kumminkin…»
»Mitä?»
»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»
»Onko? Todellako?»
»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»
»Niin — tietysti verot…»
»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin ovat tehneet.»
»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että menee pois?»
»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa haavat.»
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä paljoa, vai mitä?»
»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»
»Te olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»
»Olen.»
»Lontoossako.»
»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri, mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja köyhyydellä on monta seuralaista.»
»Asuitteko siellä?»
»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla. Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu, siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä. Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi matkaansa.»
Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.
»Teidän vanha ystävänne… tohtori Roselli… elikö hänkin niin?»
»Eli.»
»Sohossako hän asui?»
»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»
Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.
»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»
Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä murtui.»
»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»
»Kas niin!»
»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli isäni — se riittää', sanoi hän.»
Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.
»Kuinka typerää!… Entä hänen äitinsä?»
»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen heille leipää'.»
»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»
»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei ole äitiä!'»
Roman ääni värisi. »Hän… oli kai naimisissa?»
»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin hänkin.»
»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! … Tiesikö vaimo, kuka hänen miehensä oli?»
»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille kaikille Sohossa.»
»He… he kai… olivat onnellisia?»
»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja kun köyhyys tuli…»
»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»
»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen, ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään. Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta, ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä. Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä siunatkoon!»
Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.
Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.
»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu — hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi, ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»
Hän tuskin saattoi hallita ääntään.
»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt — lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella puolella.»
Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.
»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa. Minä rakastan heitä!»
Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.
»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään ajelemassa.»
Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.
»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan…»
»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.
Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.
»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin menneiltä ajoilta.»
Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!
Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.
»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten kirjeen:
»Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin. Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan. Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon! Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän tiesi edeltäpäin. A propos, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'. Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan. Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi, armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani yhtämittaa huutaa: 'Roma!'
Ystäväsi Bonelli.»