III.
Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti. Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan, ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa.
Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi tyynyllä hänen vieressään.
»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten milloinkaan enää tapaa sinua.»
»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin
Italiaan?»
»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen. Ja paitsi sitä…»
»Mitä?»
»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli langetettu.»
»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»
»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta ystävästäsi!»
»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»
»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit. Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit perinnöllinen ruhtinatar.»
»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan, täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena, arvelen minä.»
Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:
»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan. Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»
»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»
»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah, kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»
»En puolusta isääni, mutta kumminkin…»
»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi sinut jätti.»
Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren aukkoon.
»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut…»
»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!… Paroni ei myöskään ollut hullu, ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat… Mihin on joutunut… Etkö sinä koskaan opi…?»
Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan minullakin työtä. Joka päivä jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»
Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.
»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin…»
Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.
»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»
»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui huoneeseen musta villakoira edellään.
»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään…»
»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.
Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.
»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa…»
Davido Rossi vilkaisi Romaan.
»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte…»
»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»
»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä niin paljon aina. Hyvästi!»
Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle. Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.
»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! — Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies, mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»
»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»
»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan, että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»
»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»
Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.
»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»
Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.
»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»
Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.
»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta asiaansa?» sanoi Roma.
»Niin.»
»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»
»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan. Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti. Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä olisi kauheata tytöllekin!»
Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin tyynet ja vakavat.
»Hän siis antoi pois tyttönsä?»
»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä — jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän tiesi nyt tehtävänsä.»
Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä.
»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään isän vieressä.»
Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.
»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan, laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän, 'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'
»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos jotenkuten.»
Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.
»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta. Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle. Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»
Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.
»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle, ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle. Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta. Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»
Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni. Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — Ora pro nobis!
»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni…»
»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.
»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»
Davido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»
Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.
Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. Ora pro nobis! Ora pro nobis!
Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.
Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli saanut edellisenä päivänä.
»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin? Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät, sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.
Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. Jättäkää hänet yksin minun huostaani.
Teidän Romanne.
P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun seurassani!
Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»