IV.
Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista. Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille, syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.
»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»
Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin innokkaasti.
»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät — parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»
Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin, toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja hänen pienet silmänsä välähtivät.
»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän, että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun välille. Ei, älkää istuko takana. Te ette tietysti välitä huomiosta — olettehan niin tottunut siihen.»
Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului kuiskauksia, vieläpä nauruakin.
Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.
Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan. Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa, ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat olevansa.»
»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.
»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —
Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»
»Entä galleria?»
»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet illalliselle… Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana, herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa olevia naisia.»
Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus … Me sanomme häntä Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta vuotta vanha…»
Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.
Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat, jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu, tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.
Davido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.
»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.
»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy paremmin», vastasi Davido Rossi.
Don Camillo puri huultaan ja sanoi:
»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta — kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme suuria naisia.»
Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.
Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra, sotaministeri, prinsessan aitioon.
»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.
»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä — aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»
»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme Simson kohta tulee tekemään?»
»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä ymmärrän», sanoi kenraali.
»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä — mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja lehmän.»
»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»
»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten. Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»
Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä, mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.
»Ettehän tarkoittane…»
Prinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.
Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen, synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.
Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.
Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin paljon.
»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila, Raha-asiain ministeri — Donna…»
»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.
Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä, ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.
»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»
»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.
»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys, ystäväni!»
»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»
»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille…»
Hän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.
»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.
»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on toivonut käsiinsä.»
Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.
»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin
Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»
»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»
»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»
Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa, kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on huomatuin tyttö Roomassa!»
Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli lempeän äänen sanovan:
»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun kanssani hetkeksi.»
Ja sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:
»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.
Komeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui niihin.
»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja nauroi sekä hyräili:
»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään… Ja hän hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»