V.
Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui yhtämittaa.
Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.
Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat, ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja inhimillisiä intohimoja.
Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen ilme.
Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja siitä johtui pieniä kohtauksia.
»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita naisia», sanoi Don Camillo.
»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.
Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja vuoroin maistellen kahviaan:
»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö meidän päivinämme.»
»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä…»
»Virkojako?»
»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.
Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia, häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.
Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen. Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi viikkoa joka toinen kuukausi.
Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille, mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa keskustelua.
»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.
»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella pilviä tälläkin hetkellä.»
»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don
Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.
»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai kasvatuksensa», sanoi prinsessa.
»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»
»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi prinsessa. »Herra Rossi!»
»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.
Pikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.
»Eikö tämä ole kaunis huone?»
»Hyvin kaunis.»
»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»
Davido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:
»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»
Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja molemmat herrat loivat katseensa alas.
Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää, nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin rohkeuden ja voiman tähden.
Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:
»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan, etten ole syönyt mitään tänään… Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni, ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»
Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit mustassa koristeessa.
Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»
Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären luo.
Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät säikkyivät ja huulet vapisivat.
»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!» huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»
Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:
»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen? Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki! Olen tukehtumaisillani! Nattalina…»
»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse aitioon ja hyväksyi kaiken.»
»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän ikinä näyttäisi sitä. Mutta minä näen sen ja sanon, että sinä olet kiittämätön ja typerä.»
Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi keskeytymättä:
»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin joudun?»
Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti, ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.
»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»
»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!…»
»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain ulkonainen kuori säilyy.»
»Sinä kiittämätön tyttö!»
»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin koira tappelee luupalastaan.»
»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut.
Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on…»
»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei ollut ollenkaan sellainen.»
»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»
»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»
»Voi minun päätäni! Minun päätäni!… Marttyyri tosiaankin! Sosialisti ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»
»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella minulle mitään pahaa hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»
Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.
»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki… Nattalina…» huusi kreivitär, mutta Roma oli mennyt.
Ennen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:
»Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista. Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!
P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että
D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»