VI.
Seuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.
»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»
Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas, yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»
»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!… Pelkään, ettei teillä ollut hauska eilen illalla?»
»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»
»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»
»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille, Euroopan cavaliere serventenä, joka riippuu kiinni toisten valtioiden liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten huomaatte… Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»
»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua siellä.»
»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»
»Niin.»
»Miksi tulitte Roomaan?»
»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin
Roma!»
»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»
»Todellako? Toisenko Roman?»
Hänen äänensä värisi hiukan.
»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»
»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»
Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt mitään eroa.
»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»
»Siitä on siis pitkä aika?»
»Seitsemäntoista vuotta.»
»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin…»
»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»
Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys hänessä oli teennäinen.
»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota olet taivaatta'.»
Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat kääntyivät totisina pois.
»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»
»Todellako?»
»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa, joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati, tapahtukoon tinun tahtoti'…»
»Hän siis…»
»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»
Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle pohjattoman kuilun.
Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.
»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani työtuulella», sanoi Roma.
»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.
Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi ja torui palvelijaa.
Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana, joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.
Davido Leone on kuollut!
Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen salassa!
Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä kasvattipoikaa.
Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.
»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias…»
»Romako?»
»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille, melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»
»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»
»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon portailla.»
»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»
»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta…»
»Charing Crossilta, eikö niin?»
»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta jonka henki nyt taas eli.»
»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.
»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään. 'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»
»Eikä hän unohtanutkaan… ei voinut unohtaa… tarkoitan… Ette ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö värähtelevällä äänellä.
Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase putosi Roman kädestä.
»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen puotiin.»
Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos ikkunasta.
»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»
Roma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.
»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja sitten… hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»
Roma oli kuin lamaantunut.
»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal
Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma
Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista
vuoden vanhana'.»
Lämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.
»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.
»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.
Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta. Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä…
Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti.
Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen.
Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain
oman sydämensä sykinnän.
Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä — kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.
Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:
»Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta. Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä. Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin, mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi. Kukahan lienee ollut hänen isänsä? Sen saamme kohta nähdä.
Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa
nykyään, että tuskin voin lukea sitä.
Sinun
B.»