II.
Roomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar», on laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana kohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä on kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan eteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta. Neljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä ja kukkula on myöskin vartioitu.
Aamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon vankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein sokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he katselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi lähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin. Siinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli piiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien asukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden uhalla.
Käytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä oli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri maakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä. Heidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten punaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien käsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.
»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset eteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy vielä kova mellakka.»
»Vaiti!»
»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi eikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet mutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan, odotahan!»
»Vaiti!»
»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä he avaa ovea.»
»Vaiti!»
Rautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat ulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä vangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä herra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän, minun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan käsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä…»
»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta sillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.
Tuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma oli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman vaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma, joka oli tullut Brunoa katsomaan.
Portailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen ulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin auttaa häntä.
»Tahtoisin tavata tirehtööriä», sanoi Roma.
»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet kumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin virastohuoneisiin.
Regina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies, mutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.
»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin vallassa», sanoi hän.
»Missä voin hänet tavata, cavalliere?»
»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta ehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa…»
»Kiitos! Saanko lähettää kirjelipun vankilaan?»
»Kyllä.»
»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja valoa, jos tarvitaan?»
»Tietysti.»
Roma otti maksaakseen nuo menot ja kirjoitti Brunolle:
»Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa! Nämäkin päivät loppuvat kerran.
R.V.»
Italiassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten käskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian aika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli tullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn oli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli helmikuun 1 p:nä.»
Rooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli yläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen takanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi ruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut huoneeseen.
Jokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi laulaa virttä:
»Syvyydestä Sulle huudan.
Kuule mua Luojani!»
Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.
Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.
Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.
Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki kirkkoon.
Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.
Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen, joka oli pöydällä vuoteen vieressä.
»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria, täynnä armoa, Herra kuulee sinua… Amen!»
Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido Rossille: —
»Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta tuntuu kuin siitä olisi vuosia.
En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä haaksirikkoiseen laivaan.
Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»
Tässä hän tahtoi sanoa jotain salaisuudestaan. Hän koetti, mutta ei voinut.
»En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara meressä.
Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä, joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri, Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.
Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon, ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna, ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.
Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa, jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma armaani!»
Ja taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut. »Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon pimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa hulluuttaan ja meni levolle.