III.
Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten. Ei ollut muuta kuin yksi.
Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja häpeätä.
Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen, sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa, kunnes määrätään toisin.
»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen, kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi katkerasti.
Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja Rossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä. Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui alas, kun hän piiloutui vaunuun.
Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava mitalit.
Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla puhumatta.
»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»
»Procurasta tietysti», vastasi soturi.
»Joku oli siis syyttänyt minua siellä — voitteko sanoa kuka se oli?»
»Se ei koske minua, herra Rossi. Mutta koska tahdotte sen tietää…»
»Sanokaa.»
»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan sanoa kuka hän oli…»
Rossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti raivoissaan.
»Valehtelija! Ulos täältä!»
Yön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla syynä hänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän oli tuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa ja vanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta kuin yksi nainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä salaisuuden. Osan hän oli itse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi itsestään.
Vähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet. Hän ei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen eteensä. Roma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi hänet, ja hän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta pahaa. Hän koetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan, hänen uljasta, iloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo raskas paino hänen sydämellään alkoi keventyä.
Aamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin, soivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa oloissa hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä kävi katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää aamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron Perseveranza lehteä. Se sisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan kirjoituksen siitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli ihmeekseen saanut nähdä, että mies, jolla oli huomattava asema parlamentissa ja joka monta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän alla, oli koko ajan näytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa olikin rikoksellinen, joka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä kuningasta vastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian historiassa, mutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että sen pitäisi olla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi purskahti nauruun ja heitti pois lehden.
Aurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat pitkin päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka nimi oli Corriere della Sera. Siinä selitettiin, että kuuluisan parlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka, oli vaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi aikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen rikoksen estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli ollut ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista meteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat päivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan vallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut viheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava, että muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi sitä erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä teitä nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia, joiden johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.
Rossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo kamalat epäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen sydämeensä kuin vampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle. Häntä oli peloitettu, hän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa vallan turhaa. »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin kuollut», sanoi hän itselleen.
Hyväluontoinen vartia toi hänelle vielä Secolo lehden hänen oman puolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin. »Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka varmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään tunnetun naisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä kohtaan. Tuo nainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä on taas edessämme vanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen petollisuudesta ynnä lisäksi kaikki tavalliset seuraukset nöyryytys, hulluus, häpeä.»
Ei voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä mitkä syyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama. Roma oli ilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen elämäntyönsä oli turha.
Karabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä Roomaan, ja kello yhdeksän he istuivat taas junassa. Sunnuntaipukuisia ihmisiä kuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli liputettu. Valkoliivinen herrasmies oli astumaisillaan samaan vaunuun, missä karabinieerit ja vanki istuivat, mutta huomatessaan heidät hän kääntyi pois. Se oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä, joka palasi kotiin pääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies kääntyi takaisin.
»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt meidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä luultavasti enää teeskentele.»
Mies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin ennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt muuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja soturit polttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä. Joskus hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän nauroi ääneen.
Hän muisti omat ajatuksensa matkan alussa – ajatuksensa, jotka koskivat hänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja Romaa. Hän tämä oli todellakin sopiva loppu hänen suurelle tehtävälleen. Petetty! Ja hänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka taivas näytti antaneen hänelle avuksi!
He matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen seisoi sotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen kuninkaallista hymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt läheskään niin paljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu ja odotettu kapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä sanomalehtiä, ja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta salavehkeestä». Sotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun kapinan suunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja kuninkaan surmaaminen Roomassa.
Toisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli muistettava, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa oli hyökännyt kirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää tekopyhyydestä, toista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen korkeaan virkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen naiseen, jonka maine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli pääministeri, ja nainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä seuraelämän vaatimuksista oli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin olla vapaana huolimatta tästä hänen puheestaan, mutta hänen tuomionsa oli kumminkin langetettu. Oli julkinen salaisuus, että äskenmainittu nainen itse oli ottanut rangaistakseen häntä. Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut, hän näön vuoksi luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko hienoston ja seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen avioliiton Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon saaden siten selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä tahansa tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut. Kohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon naisen käsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui hänelle.
Rossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä alkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen öljypuut kertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit rinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka vaarallista yllätys saattoi olla.
Juna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun läpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa. Rossi sulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia maisemia, mutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman samanlaisena kuin ennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret, tummat silmänsä ja kaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän, hymyilevän suun ja terveyden sekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että olipa Roma tehnyt mitä tahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta häntä. Se oli tehdä hänet vallan hulluksi, ja taas hän hypähti seisomaan ja aikoi astua käytävälle, kun karabinieeri, joka oli torkkunut, heräsi ja sulki oven.
Yö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko. Kun juna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle, tuntui tuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän erotettu elävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten iloisin mielin hän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki. Sitten hän loi katseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.
Kun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven käytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia roomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä ostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi myöskin kahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja päässä paperilakki.
»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö tunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»
Se oli Rossin toveri, tohtori ja parlamentinjäsen.
»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore… Kaikki hyvin, veikko… Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra… Vaunu odottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!… Kahvia! Kahvia!»
Reipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas liikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja koetti lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että Tribuna oli täynnä kertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa ja riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä, hevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen. Sata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa ja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut kansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.
Koitto, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan täynnä ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut loistokohdan mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle Annunziata-ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli hyvin luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.
Avanti näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää toipua näiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella ministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään Delilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta he eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus tapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä, ja varmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka hän nukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on pettänyt ja joka viettää yönsä Regina Geelin kopissa.
Rossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja vangitsemiskäsky kahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän voisi nähdä Roman vilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin hänen silmilleen!
Kun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen Pinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin juna saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut astuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.
Siellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna seisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan muiden seassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt kaksintaistelussa.
»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi astui sillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki edellä. Väki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten heidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.
»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti piletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.
Äkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi puolustautumaan, mutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti vetää esiin miekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan. Toinen karabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui kiinni Rossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan käden irtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä, ja joku huusi hänen korvaansa:
»Nyt on aika mennä, jättäkää tämä minulle ja paetkaa!»
Se oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki, oli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin ohi näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan rautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.
»Minne, signore?»
»Piazza Navona — presto!»
Vaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania karabinieereja nopeasti asemaa kohti.