IV.
Kun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen palaavan tunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita. Kun Rossin viimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon horteesta, jonka turruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden pelastaakseen hänen elämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa ajatellessaan sitä alennustilaa, johon hän oli syössyt Rossin.
Kello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat kaduilla, että Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat kertoivat ilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja koettanut salata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt sen tyhjäksi, ja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä arvattavasti tullaan pitämään muutamia päiviä.
Vanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa Romaa kohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada garibaldilaisen poistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen olla yksin kurjuutensa ja häpeänsä musertamana.
Aikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin pääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin närkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski Roman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka Rossi oli lukenut Genevessä.
»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran. Mutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta. Tommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi hävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä minun pitää uskoa?' Niin hän sanoo.»
Roma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä siveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä luultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki alhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi naiseksi, ja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen mukaan, miten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen tuottama tuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä sairaaksi.
Kuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään pääsiäispäivälliseksi brodettoa ja lammaspaistia sekä munia ja makkaroita ja pääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta Roma ei voinut syödä mitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti hänelle omituisen sanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset puhuivat hänestä eikä hänen ollut turvallista mennä nyt minnekään. Joukko Rossin meluavimpia ja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli piazzalla, kasvoissa syvän, sanattoman häpeän ilme.
Maanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen koiransa vuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti käpälänsä peitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin koettaen kertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.
Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa, vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen, säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa uskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia tapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta kaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.
Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.
Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista. Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen: »Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!» Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.
Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä, valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen Ecco il moccolo, taikka Senza moccolo-o-o!
Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja kuninkaalle ja ministerille.
Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei ollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli kaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään, kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla. Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin kovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.
Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli Koitto, eikä se sisältänyt mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri nimitettäisiin diktaattoriksi.
Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti, ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.
Toisessa Koiton palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia henkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen rauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni oli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys saattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän rikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa estetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein valtaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.
Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava Jumalan tuomioistuimen eteen!
Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa saada toteuttaa ne.
Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa, mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään tehtävänsä.
Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi, jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt siitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä, eikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin ja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.
Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään. Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä hennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta. Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut, hän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.
Kuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo kalpeana.
»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt pelastakoon meidät! Revolveri!»
Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.
Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea, signora? Mikä teitä vaivaa?»
Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen esine olisi lauennut käsissänne?»
Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä katsomaan ilotulitusta Pinciolle.
»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora. Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus herättänyt huomiota.»
»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»
»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan turvassa.»
Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello oli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui kirjoittamaan kirjettä:
»Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla, ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen…
Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä, mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle, joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi. Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana…
Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit. Minä olen sen tietävä… olenpa missä tahansa… ja se on suloista tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut
Romasi.»
Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään, katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja — toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode. Kaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.
Hänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun hän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat paronin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se oli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.
Paroni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni — kuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.
Romaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne saapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei voinut vastata, ja koputus uudistui.
Sitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin hänen omansa. Sen täytyi tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon rikoksellisen miehen surmaajaksi.
»Astukaa sisääni» huusi Roma.