III.
Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta varten.
He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia. Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.
Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista… Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan. Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään liiaksi.»
Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.
Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi tuli ulos.
Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi, muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä. Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.
Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen. Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.
»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma. Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»
Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.
»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden, ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»
Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa odottaessa alkoi lukea:
»Mitä uskomme ja tunnustuksemme ei sisällä:
»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja paha.
»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.
»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi, ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.
»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.
»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja valheellista kuusi tuhatta vuotta.
»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»
Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja
Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.
»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän, »koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain vihollisillemme.»
Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen hiljaisuus.
»Mitä uskomme sisältää:
»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa oikeudenmukaisesti.
»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.
»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen lopulliseksi hyväksi.
»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta pahasta tulee häviämään.
»Että kansallisrajat tulevat häviämään.
»Että sodat käyvät mahdottomiksi.
»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.
»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»
»Että vallan väärinkäyttö loppuu.
»Että kuninkuus poistetaan.
»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.
»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.
»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on rakkaus.»
Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.
»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden, hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana. Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin käytännöllinen puolensa.»
Niin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi lukuaan.
»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?
»Rukoilemalla Herran rukousta.
»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja sotapalvelusta vastaan.
»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää uskollisuudenvalaa vastaan.
»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.
»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve vaatii.»
Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi, mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.
»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi, että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette, mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä, ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka maailmaa hallitsevat.»
Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi jatkoi yhtä vakavasti.
»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty. Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki. Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi, ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»
Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista nousi seisoalleen.
»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua kalpeana ja kasvot värähdellen:
»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena», sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään käytännöllistä voimaa eikä arvoa. Silloin meille sanottiin, että kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen velvollisuus hävittää se. Nyt meille sanotaan, että luonnon laki toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»
»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa, uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta, yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet, ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»
»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä? Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi, että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa, kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää hyvänänne nyt, mitä saitte!»
Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin vastalauseisiin.
»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää sen.»
Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli säilyttänyt kylmäverisyytensä.
»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä loukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»
»Parasta onkin», huusi Luigi katsahtaen ympärilleen ja nauraen ivallisesti.
»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia, että hyvää ja puhdasta naista loukataan.»
Taas Luigi nauroi, ja muutamat yhtyivät häneen.
»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta hyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen lausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»
»Valehtelija!» huusi Luigi, ja sitten tapahtui odottamatonta.
Bruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti ajatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret potkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi jymähtäen lattialle.
Nyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta värisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.
Bruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa, aivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi, kalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti Luigin luo ja nosti hänet ylös.
»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän on saava rangaistuksensa.»
»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa veitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni. Pyydän teiltä anteeksi.»
Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin luo ja tarjosivat ääneti kätensä.
»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»
Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.
»Kuka siellä?» kysyi Rossi.
Se oli Elena, hän toi kirjeen.
»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä saa häntä sanomaan sanaakaan.»
»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»
»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne, mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»
»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi
Rossi.
Hän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.
Elena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen tarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.
»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin teille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne vähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että ihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua. Ottakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten parin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät ole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni… Ettekö muka ole nälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla hoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin itse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin, tulkaa nyt laupeuden nimessä syömään… Se on oikein! Buona sera!»