IX.
Paroni työnsi nojatuolin Romalle ja oman tuolinsa sen eteen.
»Kuinka voit, lapseni?» kysyi hän.
»Täytyyhän elää», sanoi Roma ja huokasi.
Paroni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti leviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman valoisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei ollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet tykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja niissä oli kärsimyksen jälkiä.
»Mikä sinua vaivaa, rakkaani? Olet sairas ia onneton.» J
Roma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte sanoa?»
Paroni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli vangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön nimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.
»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi rangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi suojella sinua julkiselta tutkinnolta?»
Roma puristi huulensa kokoon, mutta ei vastannut mitään.
»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa orja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä, joilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»
Roman kasvoissa välähti ivallinen vivahdus.
»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin olisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun asunnossasi.»
Romalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi istuimeltaan.
»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin katseltavina… Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen kaiken tuon estänyt.»
Roma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä inhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja hänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt kyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä, joka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.
»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä ilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka itsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien moitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri koettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun pääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit yhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»
Roma oli yhä vielä synkän ja jäykän näköinen.
»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita sinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle tilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet sinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole mitään.»
Roma puri huultaan ja hengitti syvään.
»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa, että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»
Roma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.
»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa — tahdoit saada selville hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»
Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat, pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.
»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa, että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä pyydä sääliä.»
Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä, ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla hetkellä, sanoi hiljaa:
»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni ja peitän ne maailmalta ja sinultakin… ehkä ne ovat yhtä katkerat kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»
Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken verran hän tunsi sääliä.
»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.
»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.
»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»
Paroni katsoi häneen kysyvästi ja alkoi: »Tarkoitatko, että…»
»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu loppuu.»
Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan… Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin vapaa…»
Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.
»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.
»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.
»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma?
Hän on taloni hoitaja Albanossa.»
Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien tuoksun.
»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko, kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa? Se on kai suuri puu nyt?»
»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen.
»Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»
»Ja mitä kuuluu Albanoon?»
Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.
»Entä… entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin papereihin.
»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä tulinkin tänne.»
»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli niitä.
Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin
aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä.
Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia
Maria Magdalenalle.
»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»
Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain oman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea. Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.
»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»
Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä, mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi hänelle kuninkaan serkun arvon.
Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua minulle tuohon tapaan.»
Paroni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.
»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.
»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»
»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna, jona Rossi lähti Roomasta.»
Hymy muuttui ivalliseksi.
»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti semmoista avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»
»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.
»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä, että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan surmaaminen.»
Pelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.
»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»
Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä paavi on kertonut teille?»
»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen tietonsa joltakin naiselta… Kukahan se lienee?»
Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.
»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.
»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä, merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni… Mutta ennemmin kuolen», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä kyyneliä.
Kun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.
»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja palvelijana.
Bonelli.»