X.
Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!
Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.
»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.
Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan mieletön.
Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta kumminkin…
Viimeinen asiani, rakkaani…»
Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.
Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin domicilio coattoa kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:
»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi! Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan. Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti…»
Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.
»Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni. Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin…»
Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.
»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet, mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni! Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule heti, ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle, tule, tule, tule!»
Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole hyvin sairas…» tai: »Älä tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi…» tai: »En koskaan antaisi anteeksi itselleni, jos…» Mutta hän tukahdutti huolensa, sulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.
Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin ja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa kaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos täällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet uuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin tulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen… olit oikeassa ollessasi hellä hänelle…» »Luen yhtä ja toista rivien välistä…» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun rohkeuttani?…» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi… Olen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä Campagnalla…» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»
Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt itsemurhan.
Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi, signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti minut.»
Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton, kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin heikko.
»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja riisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka rakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän polvistui sen eteen ja suuteli sitä.