V.
Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.
Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.
Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.
»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali Morra, sotaministerimme, commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi commendatorelle, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»
Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.
»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»
»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.
»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»
»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?» sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.
»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:
»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»
»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.
»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki, jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti — kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on, että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla, että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»
»Mahdoton aate!»
»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen absoluuttista valtaa.»
»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.
»Minun kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen — haluun olla kansan paavi.»
Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.
»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa — ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä…»
»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.
»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa, eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»
»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»
»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi, ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»
Pikku prinsessa pyyhki silmiään.
»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä? Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa. Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija — ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia — maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»
»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.
Seurue nauroi ja paroni hymyili.
»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija. Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin! Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»
»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»
»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin! Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan mystillisyyteen.»
»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»
»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa — olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»
»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.
»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.
Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»
»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle päin.
Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»
Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin raketin lento.
»Katsokaa ulos!»
Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja sanoi:
»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta paroni oli poistunut huoneesta.
»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin äkillisestä tuskasta.