VI.
Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.
Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.
»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.
»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin puettu», sanoi pieni prinsessa.
Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame, joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat noitten violetinväristen silmäin loistoa.
»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:
»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»
Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen. Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki miehet.
»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.) »Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»
Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.
»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.
»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.
»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.
Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.
Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.
»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain vallan käsittämätöntä.»
»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi englantilainen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.
»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään…» alkoi paroni.
»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»
»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.
»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»
»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.
»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.
»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»
»Bruno!» huudahti paroni.
»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä kauheata.»
»No, entä sitten?»
»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani… Minä valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»
»Mutta — Bruno?»
»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni… maljan ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»
»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»
Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki nauramaan.
»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan tullut hurjaksi — hurjaksi… eikö se ole englantilaista? Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»
»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne», sanoi prinsessa.
»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen, vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno, tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»
»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»
»Suuri Davido Rossi!»
»Sekö mies?»
Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.
»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»
»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.
»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi nuori roomalainen.
Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.
»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä tehdessään?»
»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.
»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä? Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»
Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain omituista.»
»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»
»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»
»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi paroni kyynillisesti.
»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi englantilainen.
»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.
»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»
»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella tavalla» sanoi nuori roomalainen.
»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.
»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»
Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi, »on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija, tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä pappeja.»
»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi englantilainen.
»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi, yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii; uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»
»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»
»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan, valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten, maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin… kaiken poistaminen!»
»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!» sanoi englantilainen.
»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»
»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»
Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut häneen!»
»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.
»Entä nainen?» sanoi Roma.
Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.