VII.
Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.
»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä pari minuuttia.»
»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää. Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin miljoonani heinäsirkkain surina.»
Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.
»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo, joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee? Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli, joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille 'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»
Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan, ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman pilapuheille.
»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien sanomalehtiä. La Vera Roma! (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä, jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle kivelle viereensä.»
»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»
»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia, seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain odotetaan!»
»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa — se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.
»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.
Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli sotaministerin varoituksia.
»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»
»Jos hän antaa siihen aihetta.»
»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»
»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»
»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»
»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä häkissä?»
»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»
»Roma!» huudahti pikku prinsessa.
»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»
»Lapseni!»
»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»
»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.
»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle miehelle!»
»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka minä heitän kukkia itselleni!»
»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»
»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi leikillinen, puoleksi surullinen hymy.
»Voitteko te ajatella niin?»
»Voin, voin, voin!»
Sotaministeri näytti totiselta.
»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»
»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan murtaminen», sanoi paroni.
»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä…»
»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme. Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta valtakunnasta.»
Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.
»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»
»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.
Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle, jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.
Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.
Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa tarttui jokaiseen.
»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat — nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»
»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»
»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»
»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»
»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin tappelukukko?»
»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta paavin kruunusta.»
»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»
»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi ala-sakaristonhoitajista.»
»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»
»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro
Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»
»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.
»Niinkö teistä?»
»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»
»Mutta naisen vartalohan on… mutta se on salaisuus, joka on miehen käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»
»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin lakimiehiä.»
»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»
»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki paavin synnit.»
»Oh!» sanoi Roma.
Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan, joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille kasvoille.
»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään…»
»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia, kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.
»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset — karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat, joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»
»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.
»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»
»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin kaikki jumaluusopin tohtorit!»
Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.
»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset ja salaiset kamariherrat. Tuo on Unditore Generale apostolisessa Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»
»Nuoko pukevat hänet?»
»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille. Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi paaviksi.»
»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»
»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen, kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle pluviaalin.»
»Mikä on pluviaali?»
»Pluviaaliko?… Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»
»Kuulkaa!»
Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului soinnukkaita ääniä.
»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»
»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi mieli itkeä!»
Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.
»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»
Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.
»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»
Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.
Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.
Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.
Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas. »Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»
»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei kuunnellut.
»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»
»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni takana.
»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi vastustaa!»
Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten paavi!»
Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän heilutti nenäliinaansa ja huusi: »Viva il Papa Ré!»
»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»
»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan, nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut mitään.
»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu hänen eteensä.»
»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»
»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat! Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys! Enkeli!»
»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.
»Viva il Papa Ré! Hän kulkee ohi! Viva il Papa Ré! Hän on jo ohi… Ah!»
Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan ja innostustaan hymyllä.
»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan kalliolla!» sanoi paroni.
»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta, että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen epäjumala saa.»
»Mitä tuo on?»
Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.
»Munkit alkavat laulaa Tu es Petrus», sanoi Don Camillo.
»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin läpi.»
»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,
Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä… missä minä olen… olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»
Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi kuin vilusta.
»Mikä nyt on?»
»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein paljon.»
»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.
»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.
Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt… nuo konnat! Ne vetävät hänet pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»
»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.
»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.
»Davido Rossiko?»
»Niin, hän aikoo puhua.»
»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon ja Davido Rossi aikoo puhua.»
»Hiljaa!»
Värähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.