VIII.
»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin, ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»
Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus, kun näyttelijä on liikuttanut heitä.
»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän puolustautunut.»
Taas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.
»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja, joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on! kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi: 'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»
Muutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!»
»Hiljaa!»
»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää? Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»
»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»
»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»
Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue parvekkeella liikahteli paikoillaan.
»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».
»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa asioissa», sanoi paroni.
Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi, melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen ääni… Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen, kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään tiedottomaksi.
»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka meidän tulee elää!»
»Turmelusta! Turmelusta!»
»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu, mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa, joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»
Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.
»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»
Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:
»Parvekkeella on niin kylmä.»
Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.
»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta, joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle, nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen, mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»
Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä.
»Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido
Rossi!» »Alas vampyyri!»
Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin vaarassa!»
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti kelloa.
Alhaalta kuului huutoja ja melua.
»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja
Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:
»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»
»Jumalan kiitos!»
Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se vähitellen hiljeni.
»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja meluten pitkin tietä.»
»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja Felice tuli sisään.
»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan, jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»
»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan vankilaan.»
Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen hyvästi Englannin lähettiläälle.
»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi, nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»
Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»
»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on!
Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»
Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka! Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä poliisin huostaan?»
»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»
»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa, »varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»
»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.
»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.
Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.
Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi paronille.
»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»
»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»
Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.
»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan alla tapahtuu jotain.»
Paroni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.