IX.
Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja lasin alla valokuvia.
Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä, Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa. Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.
Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet, ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.
»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet! Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»
Paroni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.
»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo! Saatte uskoa minua, en tahdo!»
Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi, ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa pöytään.
Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.
»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti, aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.
Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»
»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?» vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.
»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.
Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä, joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta, missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine ruohokenttineen.
»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.
»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja korottaa sinut kaikkien silmissä.»
Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian vuoristossa.
»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»
»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»
Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.
»Minä voisin tappaa hänet!»
»Bruno Roccon?»
»Ei, vaan Davido Rossin.»
Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen — silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.
»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.
»Miten?»
»Hän joutuu oikeuteen.»
»Mistä?»
»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa
pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua.
Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo
Stefanoon.»
»Mitä hyötyä siitä on?»
»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»
Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan ylenkatseellisesti.
»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»
Paroni väänteli taas viiksiään.
»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan totuuden julkilausumisesta.»
Paroni kierteli yhä vielä viiksiään.
»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»
Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.
»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»
»No?»
»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä asemasta päästään!»
»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.
»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä molempia ettekä hyödytä kuningasta.»
»Se on totta.»
»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»
»Epäilemättä.»
»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää, kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet, jolloin hän ei ollut Roomassa.»
»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»
»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän liitossa Vatikaanin kanssa.»
Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen väriseviltä huuliltaan.
»No?»
»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»
»Rakas Roma!»
»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»
Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.
Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen — vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»
Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.
»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»
Roma nauroi.
»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä, ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen sitä voikaan.»
»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.
»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»
Roma nyökäytti päätään ja nauroi taas.
Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»
»Entä Bruno?» kysyi paroni.
»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»
»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun huostaasi?»
»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat ylimmillään!»
Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»
Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen
Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.
»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»
»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa, niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»
»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»
»Teidän ylhäisyytenne?»
»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza Navonalle.»
Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore
Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.