X.
Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto, joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta, rukousta ja rakkautta.
»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.
»Amen…
»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän
Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.
»Amen.»
* * * * *
Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt kilahtivat katukäytävään.
Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut, ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten pohjattomaan kuiluun.
Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan, aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä. Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten yhdessä.
Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä alkoi.
Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä. Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.
Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi, joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella iloisella ystävyydellään palvelijoille.
»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.
»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu
Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»
»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.
Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia. Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka odottivat pihamaalla.
Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa, näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.