V.
»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.
Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen kalpeat kasvot katosivat oven taakse.
»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»
»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.
Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.
»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi
Bruno.
»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»
»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri, jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin virastaan.»
»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa tyydyttämiseen.»
»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»
Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.
»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle ja avasi sen.
Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen, punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.
»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista yhdessä.»
»Hyvä», sanoi Davido Rossi.
»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos, Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat ruokalajit esille.
»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu — koko viime yön uneksin kananpojista! Gnocchi (perunoita ja voissa paistettua jauhoa)! Agradolce (hapan-imelä ruokalaji)! Fagitlola (keitettyjä papuja)! ja — Chianti'n piasco! Kuka uskaltaa sanoa, että minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule takaisin Ave Marian aikaan!»
Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia sekä vaihtoi lautasia.
»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi
Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.
»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten
Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.
»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi sanaa rukoukseksi.
»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö? Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»
Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin leikillisenä, milloin totisena.
»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»
»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.
»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.
»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.
»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.
»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.
»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin, ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa 'pyhä Maria'!»
»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti», arveli Bruno.
»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.
»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä elämässäni.»
»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»
»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni», sanoi Bruno iskien silmää.
»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun mieheni», vastasi Elena.
»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä tässä maailmassa.»
»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi», sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen, kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»
»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle, että hän antaisi vanhuksen jatkaa.
»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.
Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»
»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.
»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»
Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:
»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»
»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi
Bruno.
»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla heitä.»
»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»
»Mitä?»
»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka vanha olet, äiti?»
»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.
»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»
»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»
»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät silmistä.
Samassa koputettiin taas ovelle.
»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.
»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John taasen!»
Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.
»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea saavasi», sanoi Bruno.
Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:
»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta yhdestä olen pahoillani.»
»Mistä?» kysyi Bruno.
»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»
»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.
»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.
»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin ihmisillä», sanoi Bruno.
»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.
»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»
»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa kärsiä — — —»
»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin — siinä kaikki.»
»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»
»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»
Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido
Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:
»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi tottakin, niin emmehän tunne hänen historiaansa, vai mitä?»
»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.
Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle puvulle.
»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.
»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin, joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.
Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.
»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.
»Mitä?»
»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»
»En vielä.»
»Miksikä ette?»
»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä uskallanko kuulla sitä.»
»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se oli läheinen ystävä.»
»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»
»Isänne?»
»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja minä olin kuin hänen oma poikansa.»
»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»
»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin —
Roma.»
»Roma?»
»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen nimensä oli Roma.»
Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat, ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli! Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»
Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.
»Minne hän joutui?» sanoi Elena.
»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista Amerikkaan.»
»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:
»Kun palasin Englantiin… oli hän kuollut.»
»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin
Lontoosta», sanoi Bruno.
Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.
»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»
Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa.
»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.
»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.
»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.
Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja astui ulos lyijykatolle.