VI.
Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.
Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo hiljaisina istuivat puulla.
Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!» Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö oli kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut niin hirveätä tapahtua.
Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi, aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.
»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»
Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.
Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti, sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.
»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.
»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin, ja pienten poikien pitää mennä levolle.»
»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan voi estää iskemästä.»
»Bruno!»
»Mitä?»
»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»
»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä. Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta vanha vampyyri sai maat.»
»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»
»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he muuttivat nimensä.»
»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.
»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»
»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti, kuinka kiihoittunut hän oli.
»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»
»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»
»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut — ei lopultakaan — — —»
»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»
Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.
Sanomalehtipoika piazzalla huusi »Tri-bu-na», ja Bruno virkkoi:
»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»
Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.
»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen käsialaansa.»
Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua. Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus. Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.
Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle. Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei hän tiedä, missä D.L. on.»
Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana. Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja ääni hänen sisässään sanoi:
»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken yllä!»
Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:
»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo lahjoittanut meille Madame de Pompadourin…' Sitten on johtava kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa…»
Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.
»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.
»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.
Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.