V.
Aikaisin seuraavana aamuna Roman isännän asianajaja tuli häntä tapaamaan. Hän oli keski-ikäinen mies, happamen näköinen ja jyrkkäliikkeinen.
»Ikävä kyllä, hyvä neiti, kreivi Mario kirjoitti minulle Pariisista, että hän tarvitsee tämän asunnon itselleen. Hän on pahoillaan, että hänen täytyy häiritä teitä, mutta koska hän on usein lausunut teille, että hän itse kerran aikoo asettua tänne…»
»Milloin hän tahtoo tulla?» kysyi Roma.
»Pääsiäisenä.»
»Hyvä. Tätini on sairas, mutta ehkä voimme muuttaa hänet…»
»Kiitos! Ja ehkä saan kunnian antaa teille…»
Laskun näköinen paperi tuli esiin hänen povitaskustaan. Roma otti sen ja vastasi katsomatta siihen:
»Te saatte vuokran kahden päivän kuluttua.»
»Kiitos. Luotan siihen siis. Ja toistaiseksi…»
»Mitä?»
»Koska olen persoonallisesti vastuunalainen kreiville kaikista hänelle tulevista rahoista, pyytäisin neitiä lupaamaan, ettei mitään muuteta täältä pois ennenkuin vuokra on maksettu.»
»Lupaan, että saatte saatavanne kahden päivän kuluttua. Eikö se riitä?»
Happamen näköinen herra kumarsi nöyrästi Roman säihkyvien silmien edessä.
»Hyvästi.»
»Hyvästi, armollinen neiti.»
Tuskin oli mies mennyt, kun eräs nainen astui sisään. Se oli rouva
Sella, tunnettu muotiompelija.
»Onneton asia, rakas neiti! Olen aivan pääsemättömissä rahapulan tähden. Liiketuttavani Pariisissa ovat oikeita piruja ja uhkaavat jos jonkinlaisella, ellen lähetä heille suurta summaa nyt heti. Tietysti ei olisi hätääkään, jos saisin irti omia rahojani kylliksi, mutta nuo rakkaat ylhäisön naiset ovat niin hitaita, enkä minä tietysti tahdo kääntyä heidän herrojensa puoleen, vaikka todellakin olen odottanut niin kauan heidän…»
»Voitteko odottaa yhden päivän vielä minun velkaani?»
»Donna Roma! Mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä!»
»Annattehan anteeksi, että olen niin kiinni tänä aamuna töissäni?» sanoi Roma nousten.
»Tietysti! Minullakin on paljon työtä. Niin hauskaa, että otitte vastaan minut! Toivon, etten ole ollut de trop. Ellei minun olisi täytynyt noiden tyhmien laskujeni tähden…»
Roma istui kirjoittamaan kirjettä eräälle strozzinille (koronkiskurille), joka lainasi rahaa naisille jalokiviä vastaan.
»Tahtoisin myydä jalokiveni», kirjoitti hän, »ja jos teillä on halua ostaa ne, pyytäisin teitä tulemaan tapaamaan minua huomenna kello neljä.»
»Roma!» huusi ärtyisä ääni.
Hän istui kammiossaan ja kreivitär kutsui häntä viereisestä huoneesta. Vanha kreivitär oli juuri lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hajuvesille; hänet oli asetettu istumaan lukemattomien tyynyjen nojaan peilin ja Madonnan kuvan väliin. Kissa kehräsi patjallaan vuoteen jalkapuolessa.
»Vihdoin sinua saa tavata», sanoi kreivitär ärtyisesti kohottaen nenäliinan huulilleen. »Mitä minä kuulen hevosista ja vaunuista? Olet myynyt ne! Se on uskomatonta. En voi uskoa sitä ennenkuin itse kerrot sen minulle.»
»Se on vallan totta, täti Betsy. Tarvitsin rahoja moneen asiaan, muun muassa velkojeni maksamiseksi», sanoi Roma.
»Taivas! Se on siis totta! Anna minulle hajusuolani. Tuolla — tuolla ne ovat korttipöydällä vieressäsi… Se on siis totta! Vallan totta! Sinä olet kyllä ennenkin toiminut kummallisesti, mutta tämä… Laupias taivas! Myynyt hevosensa! Eikä edes häpeä sitä!… Luultavasti sinä kohta myyt vaatteesi ja jalokivesi.»
»Juuri niin aion tehdä, täti Betsy.»
»Pyhä Neitsyt! Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko sinä kadottanut kaiken häpeäntunteen? Aiot myydä jalokivesi! Taivas! Esi-isiesi jalokivet! Sinulta on sydänkin mennyt yhdessä oikeudentunnon kanssa, muuten ei mieleesikään voisi johtua noiden aarteiden myyminen, jotka ovat sinulle tulleet niin sanoakseni oman äitisi rinnoilta.»
»Minun äitini ei ole koskaan nähnytkään niitä, täti, ja jos kohta muutamat niistä olivatkin isoäitini omat, oli hän varmaan hyvä nainen, koska hän oli isäni äiti, ja hän varmasti mieluummin toivoisi minun myyvän ne kaikki kuin elävän velkaisena ja häpeässä.»
»Jatka! Jatka vain englantilaista puhettasi! Tai ehkä se on amerikkalaista. Sinä tahdot tappaa minut, juuri niin! Ja sinä tapatkin minut pikemmin kuin luuletkaan, ja sitten kyllä suret ja häpeät… Mene pois! Miksi tulit kiusaamaan minua? Eikö se riitä… Nattalina! Nat-ta-li-na!»
Myöhään samana iltana Roma kirjoitti Davido Rossille: —
»Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.
Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta, kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.
Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut. Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa sitten minulle.
Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.
Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan? Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt, mikä olisi hänen velvollisuutensa.
Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen, mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen. Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma, eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»
Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala minua auttakoon!»
»Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki, mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin. Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen, että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen, että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»