IV.
Roma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän oli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta todellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen voittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa luonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»
Hän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän saakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä Davido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?
Hänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää viivytellä eikä epäröidä.
Nattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi sähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli Rossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»
Roma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo sähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.
Juodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut täyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset ja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi ajattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa, jotain piti tehdä.
Samassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti maksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä he tahtoneet poistua saamatta rahaa.
Ei auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui laskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.
Se oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa olivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin taivaan.
Ainoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien kiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää, kun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen ylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain, jotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren miehen hymyistä.
Reippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen, kun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä ja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen päällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä uudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma siitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat ihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään hänen jaloissaan.
Tämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle, sillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän menot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut. Hän kirjoitti:
»Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»
Kun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä pormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen, ylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki hän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.
Palattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi kuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä. Se oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja silkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui kohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui näköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.
»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte hiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»
»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen valmistanut sen. Asia on vallan selvä.»
»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me teemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta yksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi… se on… omalla vastuullaan… ymmärrättehän…»
Roma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut suihkukaivoa?»
»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään määrätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää…»
»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut päätetty.»
»Ahl Päätetty! Keskustelua ja puhetta vain!»
»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä — kaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan…»
Pikku mies hymyili säälivästi.
»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että ilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus…»
Kiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi kehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.
»Kirjeitäni?» Kiiltävä silkkihattu rutistui hiukan.
»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä suosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»
»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos olen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään valtaa… jos se tuottaa asialle hyvän lopun… voisin ehkä luvata hiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».
»Luuletteko, että pyydän armolahjoja?»
»Armolahjojako?»
»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä teidän rahoistanne. Voitte mennä.»
Pikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi pyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta ylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin tukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli rakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan olevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän peitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan toisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.
Mutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu laululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.
»Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.
Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra, sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu, monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi, ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan julistamista.
Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja. Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin, kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan, sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään toimiin.
Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista. »Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa korvaukseksi ajanhukasta…
En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.
Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta, jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö, jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin mikään muu maailmassa. ₍
En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa. En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine ajatuksineen…»
Hän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa. Mutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen», ajatteli hän ja laski pois kynänsä.