VI.
Pyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen porraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari Hadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan, on kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet, jotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat paavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.
Ylhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti kuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille oli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän hetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat selvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum, lukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albano-vuoret, Frascati, Tivoli ja Albano.
Roma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli ollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen otsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä oli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä, oli nyt väritön kuin marmori.
Maallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa huoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka oli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat huolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai luvan mennä häntä hoitamaan.
Ovi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään. Hän oli rykmentin lääkäri.
»Nukkuuko hän, sisar?»
»Nukkuu.»
»Raukka! Nukkukoon niin kauan kuin voi.»
Mutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi pienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.
»Ja kuinka sairaani jaksaa tänä aamuna? Paremmin luullakseni.»
»Paljon paremmin. En tunne mitään tuskia tänään.»
»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi
Elena, joka seisoi vuoteen vieressä.
»Väsynytkö, sisar?»
»Miksi minä olisin väsynyt?»
»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava sairas, tohtori.»
»Ei saa puhua noin.»
»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun vanginhoitajani minulle.»
»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen… Mutta minä kiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan… Ja tässä tulee aamiainen.»
Suuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja lakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia. Tohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.
»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei saa panna niin paljon suolaa?»
Sotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna vähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin…
Roma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja kosteat silmät alkoivat loistaa.
»Olettehan Sisiliasta, vai mitä, kokki?»
»Olen, signora.»
Roma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän hän on mennyt, eikö niin?»
»Niin sanotaan, mutta ei kukaan tiedä.»
»Eikö ole mitään uutisia vieläkään?»
»Ei mitään.»
»Sisilia on kai suloinen paikka, kokki?»
»Niin on, signora. Se on suloisin paikka maanpäällä.»
»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut poissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin, että oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli juuri ammuttu. Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui kumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat soittivat.»
»Ah se… se oli vain… vain jatkoa pääministerin hautajaisiin. Rooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä ja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin karnevaaliyönä… Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että sairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita itseään. Hyvästi!»
Kun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan. »Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut kaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä kenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»
»Donna Roma!»
»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut?
Ja miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen
Giuseppemme?…»
Elena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.
»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin. Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»
»Ja silloin te, Donna Roma…»
»Minä?»
Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata… minun… minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte… kuka siitä tietää… tai välittää… paitsi… ehkä jonakin päivänä… kun hän…»
Roma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.
Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.
»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»
Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»
»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar… Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»
»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu päättynyt toisin.»
»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin sanottavaa minulle?»
»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani, ja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin oikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»
»Mutta minä en tahdo mitään muutosta, rakas ystävä.»
»Donna Roma, on vielä mahdollista vedota kassatsionioikeuteen.»
»Minulla ei ole mitään halua vedota siihen — ei ole syytä siihen.»
»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon… On todellakin monta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi…»
Englantilainen loi silmänsä alas.
»Mitä.»
»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista väkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan vikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos Jumalan ja ihmisten edessä.»
Roma ei vastannut, mutta hengitti nopeasti ja kovaa.
»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt pääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne. Mutta jos nyt voitaisiin todistaa että hän tulikin teidän kotiinne ja että te suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden tavoitettavissa…»
Roma kohottautui kauhistuen. »Mitä sanotte, teidän ylhäisyytenne?»
»Katsokaa!»
Englantilainen veti povitaskustaan ryppyisen valkoisen paperin.
»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä löysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»
»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi sen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli heittänyt kädestään.
»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu henkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa siellä silloin?»
Roma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin englantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa mitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa:
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette, se ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi sitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja siitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta siitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»
Hän ojensi kauniin valkoisen kätensä ja kosketti englantilaisen kättä.
»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä paperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa hänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että poliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin — minäkin kiellän kaikki.»
Hellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin saattoi pidättää kyyneliään.
»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä… antakaa minun pitää tämä paperi.»
Englantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää sille mitä tahdotte.»
Roma suuteli paperia ja piilotti sen poveensa.
»Hyvästi, rakas ystävä.»
Englantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät tahtoneet päästä esiin.
»Majuri!» kuului vahdin ääni. Linnan päällikkö astui sisään.
»Ah, majuri!» huudahti Roma.
»Tohtori sanoo, että olette parempi tänään.»
»Paljon parempi.»
»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä sanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on omiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää teidät Viterboon.»
»Milloinka?»
»Huomenna puolenpäivän aikaan.»
»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»
»Tahdoin kertoa siitä myös. Sisar, poistukaa huoneeseenne hetkeksi.»
Elena meni ulos.
»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä Pifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna olleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se henkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»
»Majuri!»
Mutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui sisään puettuna mustaan papin viittaan.