V.
»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun kamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.
Pukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen. »He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän on ainakin musta.»
Kamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista, jolle hän juuri oli vienyt aamiaista.
»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden varassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen näkevänsä aaveen.»
»Ehkä hän on mielipuoli, poikani», sanoi paavi huoaten.
Kamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen vuoteen viereen.
»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas tiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»
»Gaetano», sanoi paavi vakavasti, »heitä ulos tuo keppi ikkunasta».
»Teidän pyhyytenne!»
»Heitä se ulos!»
Kamaripalvelija rypisti huultaan ja totteli.
Messun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui luokseen kreivi de Raymondin.
»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa taskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.
Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.
»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä, mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»
He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa, melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta. »Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa, joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.
»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»
»On, teidän pyhyytenne.»
»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»
»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»
»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi tapahtua.»
»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»
»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»
Säälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän pyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi hiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan…»
»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on ainoastaan pettänyt minut.»
Taas syntyi äänettömyys.
»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä vaikuttimet…»
»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat vaimon pettämään miehensä.»
Paavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti. »Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne, enkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee maailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi teille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»
»Ei mitään pahempaa olisi voinut tapahtua minulle, teidän pyhyytenne, kuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin koko sielullani.»
Paavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.» Sitten hän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa uskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu, sielu horjuu. Mutta vaikka tämä… tämä petos tuntuu vaikealta, olette hyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät seurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä — joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»
Rossi katsoi paaviin. »Mikä toiminta, teidän pyhyytenne?»
»Se kamala aie, johon teidän piti ryhtyä Roomassa.»
»Tarkoitatteko… mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.
»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi nyökäytti päätään.
»Ja teidän pyhyytenne uskoi sen?»
»Minun täytyi uskoa.»
»Ja hän… luuletteko, että hänkin uskoi?»
»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen nojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»
Hetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että maailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli tullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa kaikelle.
»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään ja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»
Paavi kalpeni. »Tahdotteko sanoa minulle, että se oli erehdys?» kysyi hän.
»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli vapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen säädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa tällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin aina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus tunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme… Minä olin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi taas.
Paavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme masensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt», ajatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.» Paavi ajatteli omaa osaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen elämän, ja hänen päänsä vaipui alas.
»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»
Paavi sulki silmänsä ja kuunteli.
»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit, paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä hulluus!»
Joka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.
»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli. Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!…
»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana, heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»
Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.
Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat hyvään päin.
Ottaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:
»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.
Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa, oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden onnettoman ihmislapsen välille.
»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»