IV.
Rangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma eikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan itselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon ajan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi tarkoin seurata tapahtumia.
Ensimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta. Murhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana, ja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista, hämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi selittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.
Iltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa luonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija, meidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian ankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin kuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat pilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella melkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren armeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä vastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän on nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa olisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.
»Julma kohtalo todellakin», sanoi Koitto, »pakottaa yhtymään englantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja ne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen loppuhiukkaseen asti'.»
Ylimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki otti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin surupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset laitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja pääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin edustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön lausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.
Sitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen ilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen, että suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas kysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin Kvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli sairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni oli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan, oli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän oli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan riemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin hartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut seppeleen kuolleen kirstulle.
Paavi oli hämmästyksissään ja lähetti ylimyskaartin upseerin kreivi de
Raymondin kaupungille ottamaan selkoa asioista.
Kun kreivi de Raymond palasi, oli hänellä toisenlainen kertomus. Kansa, joka paheksui rikosta, ei ollut ollenkaan hämmästynyt. Paroni Bonelli ei ollut tahtonut ymmärtää kansan tarpeita. Hän oli kohdellut kansaa kuin orjajoukkoa ja vuodattanut sen verta kaduille. Siellä, missä tätä ei suoraan sanottu, vallitsi synkkä äänettömyys. Ihmisryhmiä seisoi lyhtyjen valossa Corsolla lukemassa iltauutisia. Joskus nousi joku tuolille ryhmien eteen Cafe Aragnon edustalla ja luki ääneen viimeisen lisälehden. Joukko kuunteli hetkisen ja läksi sitten pois.
Seuraavana päivänä lehdet olivat täynnä kertomuksia murhaajasta. Valpas ja nopeasti toimiva poliisi oli saanut hänet kiinni heti surman jälkeen, ja nyt hän oli varmassa tallessa vankilassa. Se oli Donna Roma Volonna, murhatun holhokki. Tuommoinen tapahtuma on jo itsessään omiaan panemaan koko ihmiskunnan sydämet kuohuksiin. Murhaaja sanoo jonkinmoista kostoa syyksi tekoonsa ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään rikostovereita. Sitä poliisi ei kumminkaan usko, vaan otaksuu pätevillä syillä, että tässä on kysymys kirkollisesta ja anarkistisesta yhteissalaliitosta, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen. Muutamia päiviä sitten kerrottiin, kuinka murhaaja ilmiantoi Davido Rossin, mutta se näyttää olleen ainoastaan kavala temppu. On huomattava, että Rossi, jonka meluavat puuhat ovat tällä hetkellä joutuneet unohduksiin tärkeämpien tapahtumien vuoksi, on päässyt pakenemaan toveriensa avulla ja on yhä vielä vapaana.
Mitä murhaajaan itseensä tulee, on hänen luonteessaan monta käsittämätöntä puolta, ellei sitä avaa oikealla avaimella. Hän on nuori ja onnettoman kaunis, haaveileva, rohkea ja suuri keimailija, joka on aina levittänyt ympärilleen petoksen ja naisellisen alennustilan tunteen. Hän on noita naisia, joiden elämä on mitä inhoittavinta vehkeilyä, ja hänen viimeinen uhrinsa oli hänen paras ystävänsä. Borgiainkin murhia muistellen täytyi Italian tällä hetkellä tuntea mitä syvintä kauhua ja häpeää tunnustaessaan, että sellainen nainen saattoi olla roomalainen ruhtinatar, kun taasen se mies, jonka rakkauden tähden hän nähtävästi oli luonnottoman rikoksensa tehnyt, oli nimetön löytöläinen köyhäinkodista.
»Me emme voi muuta kuin surkutella», lisäsi valtion äänenkannattaja, »ettei hirsipuurangaistus ole voimassa tuommoisesta rikoksesta, joka sotii kaikkea inhimillisyyttä vastaan, ja toivoisimme, että tuomioistuin eikä jury tulisi tässä asiassa päättämään, koska tuomioistuin epäilemättä on vähemmin taipuvainen minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen.»
Taas paavi oli hämmästyksissään ja hän lähetti upseerin kaupungille. Kreivi de Raymond palasi kertoakseen, että kahvilain nurkissa ihmiset puhuivat paronista kuin kuolleesta koirasta ja sanoivat, että Donna Roma oli surmatessaan hänet tehnyt hyvän työn, josta Jumala on häntä palkitseva.
»Ah, ei mitään saada ilman maksua, eikä Jumala koskaan maksa epäsuhtaisesti», sanoi paavi.
Tuomioistuin oli juuri toimessa, ja asia otettiin esille seuraavana päivänä. Kun vangilta kysyttiin, sanoiko hän olevansa syyllinen vai syytön, vastasi hän olevansa syyllinen. Mutta tuomioistuin pyysi häntä vielä miettimään, määräsi hänelle puolustajan ja vaarinotti kaikki tavalliset muodollisuudet. Oikeusjutun päätarkoituksena oli ollut saada selville rikostoverit, mutta vanki vakuutti, ettei hänellä ole mitään tovereita. Hän ei kieltänyt eikä pienentänyt tekoaan, ja hän myönsi sen edeltäkäsin mietityksi. Kun häntä pyydettiin selittämään syy, sanoi hän, että syynä oli viha niitä keinoja kohtaan, joita tuo mies oli käyttänyt valtiollisten vastustajiensa masentamiseksi, ja vakava päätös lähettää Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen semmoinen mies, joka oli asettunut ihmislakien ulkopuolelle.
»Tuo lörpötys», sanoi Koitto, »oli hänen ainoa puolustuksensa, ja hän piti kiinni siitä taipumattoman itsepäisesti huolimatta selvistä todistuksista, että hän on toiminut tottuneen politikoitsijan neuvosta ja verta himoitsevan kamalan joukkion yllyttämänä.»
Paavi lähetti ylimyskaartin upseerin seuraavana päivänä oikeussaliin kuulemaan tutkimusta, ja kun kreivi de Raymond palasi, olivat hänen silmänsä itkusta punaiset. Nuoren vangin kauniit, surulliset kasvot häkin kaltaisen rautaristikon takana olivat herättäneet sääliä kaikissa. Hänen tyyneytensä, hänen surunsa, hänen jaloutensa, joka huolimatta siitä, että häntä syytettiin murhasta, ilmeni selvästi hänen suloisessa äänessään, oli liikuttanut kaikkia kyyneliin asti. Ja tutkimus oli ollut hyvin alentavaa laatua, kun häneltä kyseltiin hänen käynneistään Vatikaanissa ja koetettiin sekoittaa Davido Rossi asiaan sen kirjeen nojalla, jonka Donna Roma oli kirjoittanut hänelle Milanon vankilaan.
»Mutta minähän sen tein», sanoi nuori vanki yhä uudelleen kiihkeästi ja vain silloin ilmaisten pelkoa, kun revolveri näytti saattavan vaaranalaiseksi poissaolevan Davido Rossin.
Lääkärit olivat eri mieltä siitä, oliko kuolemaan syynä pistoolin laukaus, ja myöskin oli tullut ilmi hämmästyttäviä seikkoja poliisin turmeluksesta ja vankilahirmuvallasta. Eräs sotaoikeuden tuomari oli ilmaissut pöyristyttäviä seikkoja pääministerin rikos-osuudesta inhoittavassa asiassa, joka loppui siten, että Donna Roman miespalvelija teki itsemurhan itse tutkintovankilassa. Eräs vanha garibaldilainen oli tunkeutunut esiin väkijoukosta huutaen:
»Pääministeri oli musta konna. Jumala varjelkoon meitä saamasta toista samanlaista.»
Tämä valtioviisauden keinojen paljastaminen oli herättänyt suurta hämmästystä, ja itse tuomarikin, joka oli rehellinen mies, oli luonut katseensa alas syytetyn edessä. Kun vanki vietiin takaisin pyhän Angelon linnan ja sotaopiston ohi, olivat joukot huutaneet »eläköön» hänelle koko matkan, ja istuessaan avonaisissa vaunuissa karabinieerin vieressä Donna Roma oli näyttänyt pelästyneeltä, kun hän huomasi, että häntä pidettiin sankarittarena eikä pahantekijänä.
»Lapsiraukka», sanoi paavi. »Mutta kuka ymmärtää kaitselmuksen tarkoitukset, tulkootpa ne esille Hänen vanhurskautensa tai Hänen armonsa teillä.»
Seuraavana päivänä, kun upseeri taas palasi Vatikaaniin, hän tuskin saattoi kertoa kertomustaan. Tutkinto oli lopussa ja vanki oli tuomittu. Epäröiden tuomari oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen. Roma oli säilyttänyt saman ylevän tyyneyden loppuun asti, kiittänyt puolustajaansa, vieläpä tuomareitaan ja juryäkin, sekä sanonut, että, he olivat oikein tuominneet hänen tekonsa. Hänen suuret silmänsä olivat sanomattoman tummat ja hänen kasvonsa läpikuultavat kuin alabasteri.
»Te olitte oikeassa tuomitessanne minut», sanoi hän, »mutta Jumala, joka näkee kaikki, on punnitseva tekoani pyhän vanhurskauden vaa'alla». Kaikkien läsnäolevain silmät olivat kyynelissä.
Kun aika tuli, jolloin Donna Roma oli vietävä pois, juoksi väki ulos nähdäkseen hänet vilahdukselta vielä viimeisen kerran. Siellä oli suljetut vaunut ja joukko karabinieereja, mutta liikutettu väkijoukko oli voimakkaampi, se koetti pelastaa vangin. Tämä tapahtui lähellä Angelon linnaa, ja kun portit olivat auki, työnsivät sotilaat Donna Roman kiireesti sinne turviin. Hän oli nyt siellä.
Pääministerin hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Huoneestaan
Vatikaanista paavi kuuli hautajaismarssin.
»Mutta jyrisevät rummut eivät voi estää Jumalan ääntä kuulumasta», sanoi paavi ja taas hän lähetti upseerin katsomaan noita menoja.
Nuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus olivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja saattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden lähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa armeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan, senaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua ratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin, Angelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte Citorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti. Requiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut synninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli lähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja rauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo de' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko oli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun sillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa, ja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.
»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä siinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»
Kun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de Raymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat täpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat astuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli naapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja kuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista ministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna Roma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä vastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla vasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on hänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.
Mutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui sisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi hetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut. »Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.
Sillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin kuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon. Kaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien tapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli lähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun turmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta missä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen mies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi oli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu kuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi joku.
»Totta, totta!» sanoi paavi.
Paavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja liikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei olisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat käyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies voinut enää seistä hänen vieressään.
Tämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa. Vaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli hänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin pettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?
Paavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja nuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas, eikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan pilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä huolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen, ja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja komentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän oli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat asuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä koppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja oli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.
»Mene takaisin majurin luo ja sano, että minä tulen itse», sanoi paavi.
»Pyhä isä!»
»Kysy häneltä, voidaanko vielä avata salainen käytävä Vatikaanin ja
Angelon linnan välillä.»
Kreivi de Raymond palasi sanoen, että majuri oli antava avata sen. Nykyisen valtiollisen hämmingin aikana ei kukaan voinut sanoa, mitä huomenna tapahtuisi, mutta joka tapauksessa majuri otti vastatakseen seurauksista.
Upseerilla on neljä avaamatonta kirjettä kädessään. Osoite, jossa oli Rossin nimi, oli naisen käsialalla kirjoitettu, ja kirjeet olivat saapuneet parlamenttitaloon Lontoon, Pariisin ja Berliinin kautta.
»Eräs postivirkamies antoi minulle nämä kysyen, voisinko toimittaa ne perille», sanoi nuori soturi.
»Poikani, poikani, etkö huomannut, että se on ansa?» sanoi paavi. »Mutta sama se! Anna ne minulle. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen huomaan!»