VI.
Päivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi. Hänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja koko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä. Karabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla tyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat olivat täynnä kasvoja.
Sotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä kuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät päässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista astui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen kirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden saapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan parlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.
Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.
Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan ympäri, ja katto oli lasista.
Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään, mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.
Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin teatterissa tai tanssisalissa.
Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi. Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi aivan äänetönnä seisomaan.
Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa, eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli sitten useiden naisten ympäröimänä.
Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät tuskalliseen hymyyn.
Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan. Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.
Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan. Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein kaunokielisiä.
Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti
Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin
vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.
Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.
»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se aina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka antoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas, ja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli vapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme ulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan voimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa tulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä menneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen, joka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»
Tämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja heiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.
Kolmas pykälä koski anarkismin kasvamista ja leviämistä.
»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on minun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa. Parlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan Italiassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä pirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen järjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet rikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia henkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä. Hallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden, ja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän uudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja hallitsemisen korkean velvollisuuden.»
Vielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen, ja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili tuskallista hymyään.
»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt seuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden kylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin kansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy kiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.
»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti hyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien kesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen järjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa. Yhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat uskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa, joka on valtiollisesti hävittävää laatua.
»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä ja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän säädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten yhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee tuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen kimppuun.»
Entistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen sekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli alkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen anomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.
Kun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan mennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin ja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!» ja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes kuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt kaksitoista minuuttia.
Sitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa. Parlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden kevyt nauru kuului ympäri salia.
Davido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut, että kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt häneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi pääsevänsä pian pois.
Väliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän koetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä hän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.
»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa värähtelemään.
Hän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli loisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan katseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että seuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä kyynelillä.
Väkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet odottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt sitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä ja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta arpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille numeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka monta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.
Davido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan sivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat Kvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella ratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien Päällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana, joten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta ja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat tavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa puvuissa.
Davido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään tuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä se kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on kansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen valtaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan miekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua elämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti, vaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori kuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala, vietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.
»Koiton» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella. Se oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla, latomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli siellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja päiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.
Hänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni, epäluotettavan näköinen mies.
Rossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin päivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Semmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja kajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan alennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki, olisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.
Nuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin kirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä, kuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän oli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja hävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä turvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen hallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa ministereitä ja valtaistuinta.
»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki kuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän asemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se, joka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset rajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken, mikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on välttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.
»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.
»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä. Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta — osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.
»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä tänäkin päivänä pakanallinen.»
Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen syrjään, nosti katseensa sanoen:
»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»
»Aion.»
Mies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.
Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta. Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.
Davido Rossi sanoi itselleen, että hän oli valmis. Tästälähin hän antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään, miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään — ei edes… mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!
Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»
»Niin olen.»
»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»
»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»
»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse tavata teitä.»
»Ketä minun siis tulisi tavata?»
»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»
»Koska?»
»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»
»Hyvä on.»
»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan salainen.»
»Hyvä on.»