V.
Seuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten käyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan avajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:
»Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja jalot.
Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä. Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin olla.
Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi, ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme yhdessä.»
Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen, eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär, tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa ja siinä tilassa, missä olen.
Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni ainoasta ilosta ja onnesta.
Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni, sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää. Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä, ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.
Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta, joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä en saa enempää hänen tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata häntä enää.
Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte. Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»
Kirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei sen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.