VI.
Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin hänen väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.
Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin kattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta pimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville paikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen soihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta saadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen työlauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa Te Deum'ia ja koko joukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun hyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.
Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.
Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.
Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen lähellään koetti aloittaa puhetta.
Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä ääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi tervehdykseen.
Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä, parin kolmen askelen päässä.
Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.
»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken. Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa. Kantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he kapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita. Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»
Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja katsoi sotilaihin.
»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.
»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi, ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan, ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»
Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä. Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt vieressään.
»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen mielipiteen voimaan koko maailmassa.»
Nyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.
»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta, olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.
»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin, suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»
»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.
»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä, ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»
Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului vastauksena väkijoukosta.
»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa. Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä tyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja hallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne, jonka Jumala itse on siihen painanut.
»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa maailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme rikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä, tulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita tai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä. Sellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle hallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun pyysitte leipää!»
Tuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.
»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet ja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen rikos?»
Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein huudoksi.
»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä. Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden, vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden. Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja vääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»
Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään odottanut, vaan jatkoi:
»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa, että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?
»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä, vaan ainoastaan ihmisiä.»
Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus, ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.
»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan, jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo liikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme olla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»
Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti kättään, ja joukko hiljeni heti.
»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden ja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää — siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka eivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä ja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä, niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella. Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»
Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan huokaus yksinäisen meren povesta.
Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua taas.
»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän. »Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle, joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä paikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa. Tässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri, sillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän hiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme alla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»
Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin syvää hyväksymistä.
»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun. Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan korkeudessa.»
Kansanjoukossa moni itki.
»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä, että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan. Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että käyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»
Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.
Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:
»Luvatkaa!»
Kansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.
Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei voinut hallita tunteitaan.
Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman kaulaan ja suuteli häntä.
Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki oli hyvin!
Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:
»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»
Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna
Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?
»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut mitään vastenmielisyyttä.
Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja hän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot — suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut sataa.
* * * * *
Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat vihdoin kotiin.
»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen kohottaen lakkiaan.
»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme hänet ihka elävänä kotiin.»
»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.
Elena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.
»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet
Giuseppea?» kysyi Elena.
»Giuseppea?»
»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään olla kadulla.»
»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.
»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy saada vitsaa.»
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Donna Roma?» sanoi Rossi.
»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.
»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.
»Välttämättä.»