V.
Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen luona katsellen hänen ikkunoihinsa.
Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä pelännyt.
Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.
Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut rauhaa, mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja kaikki oli sattuman varassa.
Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa, hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin oli avannut onnen ovet hänelle.
Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.
Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa. Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät kestäisi.
Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski se vain jokapäiväisiä asioita.
Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut antaa hänelle vitsaa.
Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.
»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.
Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa, mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.
Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle. Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä todistamaan sen.
Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli kertonut eukolle kaikki.
»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne.
Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»
Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku huulet alkoivat hymyillä.
»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»
»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.
Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.
»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»
Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli olevinaan myöntävä vastaus.
Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.
»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne tänne.
Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.
»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»
Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.
»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»
»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha vaimo.
»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan alas portaita.
Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä Corsolle.
Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi »Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.
Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja. Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.
Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.
Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja terveiden ja punoittavien rinnalla.
Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.
Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri. Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken tunnon, ja hän kulki kuin unessa.
Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille». Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se tuli, joka paloi hänen sisässään.
»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä kuuntele».