IV.
Sanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on menemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla juuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä ja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla, mutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos jonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin, eikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.
Koiton toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä. Yksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä. Ensimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa, ja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran säännöttömät iskut.
Päätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita, sähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden paperikääröjään aputoimittajan pöydälle.
Davido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän oli nyt viimeistä iltaa Koiton toimittajana, ja koko toimituskunta osoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut koko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.
Yksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä käskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta näkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja hän näytti hyvin hajamieliseltä.
Koiton toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona syntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen tuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan illan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä Milanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta oli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua. He puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta koneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet meressä.
Davido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton johtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja unelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta ei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.
»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata, viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»
Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.
»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä, ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan, jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien, jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»
Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki olisi menetetty.
Yksi ainoa mies Koiton toimistossa oli aivan ulkopuolella sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki oli muuttuva. Silloin Koiton vastustava politiikka oli muuttuva nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää suvaittaisi näiden seinien sisässä.
Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.
»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.
»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»
»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.
Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken kuluttua itkuun.
»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on tapahtunut? Kerro!»
Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti päätään ja heidän huulensa yhtyivät.
»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»
»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.
Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on hänen mahdoton päästä pakoon.
»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja siksi tulin varoittamaan sinua.»
Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti, suuteli Rossi häntä.
»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa, jota vaara uhkaa…»
»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»
»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.
»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.»
Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän, kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»
Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä
Rossin kaulaan.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»
»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän perästä.»
»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»
»Ilman vihkimistä?»
»Miksikä ei?»
»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»
»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»
»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian puhdas…»
»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä…»
»Armas, puhdas tyttöni!»
»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.
Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:
»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»
»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan. »Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — — ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin minua.»
»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata minun on… mutta ennen kuolisin…»
»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät, ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki…»
Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän löi rajusti.
»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä… Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»
Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.
»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä, ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi rauhassa nukkua haudassaan…»
Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.
»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi… Ja ajattele kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat. He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! Minun Romani!»
Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän, »sinun täytyy jäädä tänne.»
»Se on hyvä!»
»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee olla miehensä ystävä, ja nyt…»
»Oma suloinen tyttöni!»
»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»
»Rakastan sinua aina senkin tähden.»
»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»
»Rakastan sinua senkin tähden.»
»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus täytettävänä.»
»Oma uljas tyttöni!»
»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi käskee sinua tekemään niin, niin sinun täytyy totella sitä, ja minun täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»
»Sinä uljas tyttöni!»
»En ole turhaan isäni tytär. Hän pani alttiiksi kaikki, ja minä tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä… että sinä… että olet…»
»Älä puhu, armas!»
Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.
»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö, Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»
Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.
»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»
»Minun oma uljas tyttöni!»
»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»
»No mitä?»
»Älä kysy.»
»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.
»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata itseäni. Anna minun mennä nyt.»
Roma avasi oven.
»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.
Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja suuttuneen näköisenä.
»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen, jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on kaikkialla…»
»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman mieleni mukaan.»
»Jos kumminkin sallitte minun sanoa…»
»En sanaakaan!»
»Sallikaa minun olla itsepäinen…»
»Paikalla ulos tästä huoneesta!»
Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen kansalle:
»Roomalaiset! — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt — sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa, pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman. Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»
Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle, jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä. Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään. Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.
»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»
»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.
»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin kädestä ja alkaen lukea sitä.
Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.
»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä», huusi hän.
»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.
»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»
»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»
»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»
Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi kotiinsa.
Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin kiihoittuneena.
»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet luoksenne.»
Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.
»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna…»
»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»
»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli niin, että vanha John — vanha John…»
»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»
Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»
»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»
Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään… mitä piruja… te ette mene… sen minä sanon, että…»
»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»
Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»
Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.
* * * * *
Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:
»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»
Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.
»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen tähtensä loppuun asti.»
Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.