VIII.
Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.
»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen ole haettu tohtoria.»
»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»
»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria.
Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»
Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko
Roomassa.
Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen sairaanhoitaja.
»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada hämmennystä.»
Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä», joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas huonompi.
»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»
»Kuuletko, Roma?»
»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»
»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän vuoden aikaan.»
Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja ne olivat siitä syystä kalliita.
»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»
Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta ne syötiin keittiössä.
Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.
»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden, kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»
»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento vuoteellaan.
»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»
Kun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.
»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan, että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja…»
»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi…»
»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»
»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»
Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.
Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti. Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.
»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.
»Kaikkiko?»
»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä nykyisessä asemassani.»
»Hyvä on. — Koska?»
»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»
Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.
Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.
»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi?
Viekää pois se!»
Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.
Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.
»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.
»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin tähän asti.»
Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.
Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa. Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.
Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.
Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla äänellä:
»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen, ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat, muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»
Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen olisi ollut huoneessa.
»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»
Kreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen väristyksen.
»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin…'»
Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja lasimaisiksi.
Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista, ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet hänen sielussaan.
Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.
»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»
Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen korvansa kumisivat.
»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan… Luulin, ettei kukaan tiennyt… Mutta paroni tietää kaikki… Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen käskyjään.»
Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus. Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä, halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.
Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka alensi hänet kuin syvään kuiluun.
Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli muuttunut.
»Roma! Sinäkö siinä olet?»
»Minä, täti.»
»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät vallan hyvin.»
Roma väänsi sähkönappulaa.
»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»
Roma koetti vastata kierrellen.
»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut… Se oli valetta, kuuletko…»
Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä.
Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.
Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei koskaan itse ollut rukoillut.
»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuoleman hetkellä — amen!»
Kun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut lohdutusta.