IX.
Muutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä, päässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili irroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit niihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin ilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja uusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand Esposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.
Roma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu- ja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet viereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku koputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja silkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä hetkellä ylpeyden ilmeen.
»Hyvää huomenta, Donna Roma. Sallitteko että…»
»Astukaa sisään.»
Pitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi ilmaista salaperäistä asiaansa.
»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut sanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton näytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen nimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä puuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa sana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»
Roma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt.
Joku koputti taas ovea.
»Sisään», huusi commendatore komeasti.
Huutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina. Onko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin ymmärtävin ilmein.
»Minä luulen, että armollinen neiti tahtoo sanoa jotain», sanoi
Angelelli.
»En ollenkaan mitään. Jatkakaa toimitustanne», vastasi Roma.
Huutokaupantoimittaja hävisi, ja Angelelli pani hatun päähänsä.
»Teillä ei ole siis mitään vastattavaa hänen ylhäisyydelleen?»
»Ei mitään.»
»Bene», sanoi commendatore ja poistui viheltäen hiljaa.
Huutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano, istui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän ääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin tavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat, aivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.
Englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata Romaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut istua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli luisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään hän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä oli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin huutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.
Roma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta oli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen ulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.
»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä avuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan — aivan huoneeni ovella.»
»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti hedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos, viisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä viisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te ajattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan viisikymmentä viisi!…»
»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä sitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin. Mutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on onnistunut, ja minä kuolen häpeästä….»
»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä salaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli! Kuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.» »Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja ainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!…»
»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto ei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja tekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen ystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä nyt…»
Kreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen. Silloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen mansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.
Hetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan kuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas ateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.
»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta taideteoksesta?»
Nyt seurasi pilkallista naurua.
»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman mestariteosten kanssa.»
Yhä kovempaa pilkallista naurua.
»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko yht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei penniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»
Yhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita.
Sitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin —
»Madonna mia! Kuinka huono se on!»
Sitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin jo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin solvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»
Sitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että kyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä päivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»
Roman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää mielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa hänet.
Joku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi sähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun loppuun, mikset käyttäisi sitä?»
Siitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet salissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin huutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat kuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.
Kello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan soittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä hatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi huutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla, konemaisella äänellään:
»Tulos on varsin hyvä, neitiseni — parempi kuin uskalsin toivoa.»
Saavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja istui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan tavanmukaista kirjettään Davido Rossille.
»Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä olen kumminkin aivan vasta-alkaja!
Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis, että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan posetiivi.
Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan. Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään. Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.
Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden, niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.
Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi! Jospa olisit ollut siellä!
Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen. Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana lähetän sinulle lämpimän suudelman!
Roma.
P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa» mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin? Koskisihan sinuun kovasti, jos minä kuolisin ennen takaisintuloasi, eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä. Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»