X.
Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.
Mustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän nähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi, mitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla hellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin leikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan kahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa, pelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset kuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa ja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen korvaansa.
Kreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan, sydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain persoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli silloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset ja nyyhkytykset.
Tunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta. »Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen tulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»
Hän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli tapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän, mutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.
Pappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan kaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen vihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice vastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.
»Rauha olkoon tälle talolle!» sanoi pappi.
Ja apulainen sanoi: »Ja kaikille sen asukkaille.»
Sitten pappi riisui päällystakkinsa ja astui valkoisessa messupaidassa ja sinipunervassa viitassa kreivittären huoneeseen, kynttilät edellään. Pieni korttipöytä oli peitetty valkoisella liinalla ja muutettu alttariksi. Kaikki kuolevan naisen toalettipöydän esineet, hajuvesipullot, punamaalipurkit, puuteritöyhdöt y.m. oli työnnetty sikin sokin lääkepullojen kanssa piirongin laatikkoon. Kello oli kaksi päivällä, ja aurinko paistoi niin että piti sulkea ikkunaluukut. Huone kävi pimeäksi, ja kynttilät heloittivat kuin tähdet.
Pappi otti pienen rasian povestaan ja asetti sen alttarille. Sitten hän ruiskutti vihkivettä peitteelle ristin muotoon. Kreivitär rukoili kiihkeästi matalalla, epäselvällä äänellä ja tarttui kiinni vuodevaatteisiin.
Avaten pyhän hostia-rasian ja ottaen ehtoollisleivän pappi kohotti sitä ja lähestyi pitsireunaista tyynyä ja laihoja, punavärille hohtavia kasvoja sekä asetti ehtoollisleivän suusta kurottautuvalle kielelle.
Kun pyhä sakramentti oli saatu, toimitti pappi viimeisen voitelun. Taas peite ruiskutettiin vihkivedellä, ja kaikki läsnäolijat lauloivat: »Sinä Herra ruiskutat päälleni isoppia ja minä tulen puhtaaksi. Sinä peset minut ja teet minut luntakin valkoisemmaksi.»
Valkoliinainen pöytä nostettiin lähemmäksi vuodetta ja sille asetettiin kolme maljaa. Yhdessä oli vettä, toisessa oli valkoista kuoretonta leipää ja kolmanteen apulaiset asettivat seitsemän pumpulitukkoa. Kynttilä asetettiin kuolevan naisen voimattomiin käsiin ja ristinmerkkejä tehtiin huoneen kaikkiin suuntiin sanoen: »Anna perkeleitten paeta tästä paikasta ikipäiviksi.»
Sitten pappi kastoi oikean peukalonsa pieneen astiaan, jossa oli pyhää öljyä ja joka riippui hänen kaulassaan, sekä teki ristinmerkin kuolevan vaimon mustaksi maalattuja kulmakarvoja kohti sanoen: »Tämän pyhän voitelemisen kautta (†) ja Hänen suuren armonsa tähden antakoon Herra sinulle kaikki anteeksi, mitä näköaistisi kautta olet rikkonut.»
Kastaen taas peukalonsa öljyyn pappi teki ristinmerkin korvia, nenää, suuta, käsiä ja jalkoja kohti kerraten saman rukouksen kuulon, haistin, makuaistin ja puheen, kosketuksen ja kävelyn synneille. Sitten nuo seitsemän pumpulitukkoa otettiin yksitellen maljasta ja niillä pyyhittiin öljy pois samalla kuin luettiin isämeidän-rukous näihin sanoihin asti: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, amen.»
Koko ajan apulaiset ja sisar lauloivat yksitoikkoisella äänellä katumusvirsiä. Vihdoin lausui pappi apostolisen siunauksen.
»Ja nyt minä paavin pyhän istuimen antamalla vallalla vakuutan sinulle, Elisabeth, täydellisen anteeksiannon ja vapahduksen kaikista sinun synneistäsi Isän (†) ja Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) nimessä, amen.»
Tuo aavemainen ehtoollistoimitus oli nyt ohi, ja pappi apulaisineen läksi pois talosta. Mutta kuoleman kalpea, uhkaava varjo jäi seisomaan hajuvesille tuoksuvan vuoteen ääreen.
Rcma ei ollut läsnä noissa toimituksissa, mutta nyt englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär tahtoi tavata häntä.
»On suorastaan ihme», sanoi sisar, »hän on aivan kuin toinen ihminen.»
»Onko hän saanut oopiumia nykyään?» kysyi Roma, ja sisar sanoi, että hän oli saanut.
Roma tapasi tätinsä jonkinmoisessa salaperäisessä hurmiotilassa. Suuri ilo, melkein ylpeys, loisti hänen kasvoissaan.
»Kaikki vaivani ovat menneet», sanoi hän. »Kaikki suruni ja koetukseni ovat kadonneet. Olen heittänyt kaikki Kristuksen kannettavaksi, ja kohta minä astun Hänen kanssaan Jumalan luo.»
Hän ei nähtävästi tuntenut mitään syyllisyyttä Romaa kohtaan. Päinvastoin. Hän rupesi puhumaan hänelle itsetietoisesti kuin pyhimys syntiselle.
»Sinun täytyy voittaa maalliset himosi, Roma. Sinä olet tehnyt syntiä, mutta sinä et saa kuolla syntisenä. Sinä olet esimerkiksi itsekäs. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta sinä olet itsekäs. Sinun täytyy tunnustaa ja uhrata elämäsi taisteluun syntiä vastaan syntisessä sydämessäsi ja jättää sielusi Hänen armolleen, joka on pessyt minut puhtaaksi kaikesta synnistä.»
Mutta kreivittären henkinen innostus ei kokonaan voinut tukahduttaa hänen maallista turhamielisyyttään, kun hän rupesi puhumaan hautajaisistaan.
»Tilaa requiem-messu, Roma. Jokaiselle toimitetaan sellainen. Se maksaa kyllä hiukan, mutta eihän tämmöisessä tapauksessa saa ajatella rahoja. Ja anna Raveggi-yhtiön toimittaa hautausmenot ja katso etteivät he aseta minua paareille. Minä olen aatelisnainen, ja minulla on oikeus tulla asetetuksi kirkon permannolle. Ja pidä huolta, että minut haudataan hienoon osaan. Ylhäisimmät haudataan pienelle Pinciolle herttua Massimon haudan yläpuolelle.»
Roma vastasi yhtämittaa »niin», »kyllä», »kyllä», vaikka hänen sydäntään pakotti.
Kahden tunnin perästä alkoi kreivittären kuolinkamppailu. Kärsivä ruumis oli voittanut riemuitsevan sielun, ja hän huusi yhä lisää ja lisää oopiumia. Jokainen oli hänelle vastenmielinen, ja hänen terävät kasvonsa kääntyivät puolelta toiselle.
Pappi tuli rukoilemaan kuolevan puolesta. Aurinko oli laskemaisillaan, mutta ikkunaluukut olivat vielä suljetut ja huone oli synkän juhlallinen. Soittokunta soitti Pinciolla, ja erään oopperan sävelet sekaantuivat rukouksiin.
Kaikki olivat polvillaan, paitsi Roma. Hän seisoi, mutta hänen sydämensä oli polvillaan, ja koko hänen sielunsa oli masentunut.
Pappi asetti ristin kreivittären käsiin, ja hän suuteli sitä kiihkeästi, yhtämittaa lausuen nimen »Gesu, Gesu, Gesu!»
Kirkon kello kajahti hitaasti, ja pappi rukoili lujalla äänellä:
»Kristus, joka sinua kutsuu, ottakoon sinut vastaan ja antakoon enkeliensä johtaa sinut Abrahamin helmaan.»
Samassa risti putosi kuolevan naisen käsistä ja hänen timanttisormuksensa, jotka olivat käyneet liian väljiksi, vierähtivät peitteelle. Vähän ajan perästä hänen valetukkansa luisti pois ja hänen päänsä oli aivan kalju. Hänen otsansa hikoili ja henki korisi hänen rinnassaan. Vihdoin hän rupesi hourailemaan.
»Se on valhe!» huusi hän. »Kaikki, mitä sanoin, on valhetta! Minä en tappanut sitä!» Sitten hän heittäytyi sivulle ja risti putosi lattialle.
Pappi, joka hetki hetkellä oli rukoillut yhä kovemmalla äänellä, nousi seisomaan ja sanoi muuttuneella äänellä: »Me suljemme huomaasi, oi Herra, tämän palvelijasi Elisabethin sielun, että hän eläisi Sinussa ja että Sinä sanomattomassa armossasi pyyhkäisisit pois ne synnit, jotka hän täällä ihmiselämän kurjuudessa on tehnyt, Kristuksen, meidän Herramme kautta, amen.»
Papin ääni muuttui epäselväksi hyminäksi ja lakkasi sitten kokonaan. Hetken perästä ikkunaluukut avattiin ja samoin ikkunat. Laskevan auringon säteet virtasivat huoneeseen. Kynttilät paloivat himmeästi ja sammuivat sitten kokonaan. Salaperäinen toimitus oli lopussa.
Englantilainen sisar asetti ristin takaisin kylmiin käsiin ja sulki sammuneet silmät. Kissa naukui ja raapi vuodetta, ja joku sanoi asiamies-äänellä:
»Luultavasti vainaja oli järjestänyt maalliset asiansa?»
Roma kiirehti takaisin omaan huoneeseensa. Hänen myrskyjen murtama sielunsa alkoi tuntea väsymystä.
Soittokunta soitti yhä vielä Pinciolla, aurinko laski Pietarin-kirkon taakse, ja Roma tarttui kynään kirjoittaakseen. »Hän on kuollut! Elämä, josta hän niin epätoivoisesti riippui kiinni, on jättänyt hänet vihdoinkin. Kuinka kiihkeästi hän koetti pitää kiinni siitä! Ja nyt hän on mennyt tekemään tiliä töistään. Mutta kuka minä olen, kun puhun näin? Hänen kurja, onneton syntitoverinsa.
»Tunnustuksen jälkeen hän luuli saaneensa anteeksi. Hän uskoi olevansa puhdas ja synnitön. Ehkä hän olikin, ja ainoastaan kuolon tuskat näyttivät saavan hänet lankeamaan takaisin. Mutta mikä voima tunnustuksessa on! Voi hänen kasvoistaan loistavaa iloa, kun hän oli avannut syntitaakkansa ja sielunsa salaisuudet! Anteeksianto! Kuinka suloista mahtaa olla, kun tuntee saaneensa anteeksi!…
»En voi kirjoittaa enempää tänään, oma armaani, mutta ensi kerralla saat kuulla uutisia, vakavia uutisia.»