XI.
Roma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot, jos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen turhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan matkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli pääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs maallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista murehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli maksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin maksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi seurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja apulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut ja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine lakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus maksoi noin tuhat frangia.
Kello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella pappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla vaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa. Kynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle. Munkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja pappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla vaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.
Kun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen lukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat tehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja De profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja lopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen ylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.
Tulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät sitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana ollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja lähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota pidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja lähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.
Kun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä koulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä. Laulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi apulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja suitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin mahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja sitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan äänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano lauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.
Vihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen yllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti vihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää savua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta meidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten laulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.
Tuo komea toimitus oli maksanut viisisataa frangia.
Nyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin huomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria hän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous kävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään, nimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä tältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli joku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli leveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora tukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.
»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain murtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.
»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat nykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon, erään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen vakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään sitä.»
Roma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi häntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä kiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»
Kun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku matkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat tyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa kanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät hänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki aamurukouksensa huomisen varalle.
Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.
Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.
»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä juoksua.
Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»
Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva. Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä. Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.
Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen mitä teki Roma seurasi heitä.
Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä Stabat Mater'ia.
»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että surisimme sinun kanssasi.»
Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia, joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.
Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan. Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään, tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät, silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.
Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään, nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.
Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.
Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien polvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma vapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut hänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi kaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa huumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle paikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja vapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:
»Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»
Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.
»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»
Roma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:
»Minä tunnustan… tunnustan… en voi, isä.»
Nuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.
»Etkö ole kristitty?»
»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja…»
»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman sitä…»
»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»
Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:
»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon työntämästä sinua pois.»
Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä, nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen ääni ristikon takaa:
»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»
»Rakas isä… sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut…»
»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei. Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi, että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle. Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle, vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle, olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»
Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.
Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan päälle.