X.
Sotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen, määräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen keksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja hän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis aamun koitto.
Se auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen, mutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet mitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi uutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit, kuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.
He kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka se yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit suljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi kädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.
»Sääli nuorta kuningasta», sanoi Roma, »mutta kumminkin…»
Korkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita. Rossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein rauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut Elenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi siinäkin oikeudenmukaisuutta… Se olisi säälittävä, mutta kumminkin loistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli yksi niitä.
Roma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä hän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että hän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu syylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä sekasorrossa.
»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako pyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja sisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma, että jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»
»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua, valtaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja tuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»
Joka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että katsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä vaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen, tapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui mitä huolellisimmin sinä päivänä.
»Omituista! Luulisi hänen odottavan jotakin», sanoi Elena.
»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan viivyttämään häntä.»
Sotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka
näytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan!
Eräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza
Navonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.
Roman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi hänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.
Se oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista kauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei ymmärtänyt asiasta mitään.
Tohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään Roman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo hyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.
»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän päivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»
Mutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan kiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu kokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli lähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli vilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori itse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton päästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli kuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin viisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.
»Oliko se… oliko se…»
»Se oli hän.»
Taas nuo suuret silmät säteilivät kuin tähdet.
»Kuulitteko hänen puhuvan?»
»Joka tapauksessa kuulin hänen äänensä.»
»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään asti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi, kaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»
Elena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli, että Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän viittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta katosi.
»Ah, en ajatellut sitä, Elena.»
Hänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut persoonallisia ajatuksia.
»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin hänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa voittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme väliin sitä usko.»
He auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti häntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle päin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin päin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken semmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei Viterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.
»Elena?»
»Mitä?»
»Luuletko, että hän saa koskaan tietää totuuden?»
»Syytöksestännekö?»
»Niin.»
»Luulen varmaan.»
»Miksi sen tein, mikä sai minut siihen ja… ja kaiken?»
»Varmaan hän saa sen tietää.»
»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa minulle anteeksi?»
»Olen varma siitä.»
Omituinen loiste ilmestyi kalpeille kasvoille.
»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»
»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»
»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»
Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin auringonnousu.
»Rakas Elena!»
»Mitä?»
»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»
»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»
»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi pois, ja Roma vastasi itse itselleen.
»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»
Hän hengitti syvään, ja hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä iloa.
»Oh!» sanoi hän. »Jospa saisin nukkua, kunnes hän tulee — tulee tietäen kaiken, anteeksi antaen, rakastaen minua kuten ennen ja unohtaen kaikki pahat ajatukset.»
Hän pyysi kynää ja paperia ja kirjoitti kirjeen Rossille.
»Rakkaani! — Juuri kun olen menemäisilläni pois Roomasta, kuulen sen hyvän uutisen, että sinä olet palannut, ja minä kirjoitan sinulle pyytääkseni, ettet koeta muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Usko minua, parempi on näin, ja nykyisessä asiainmenossa on oikeudenmukaisuutta. Maailma on täynnä työtä sinulle, ja sinun täytyy kasvaa yhä voimakkaammaksi, kääntymättä takaisin, kaatukoonpa kuka tahansa tielläsi. Älä ajattele sitä tapahtumaa rikoksena. Se oli tuomio. Älä koske siihen asiaan enää. Se on viimeinen pyyntöni. Ja tulevaisuudessa ihmiset sanovat: 'Hän petti Davido Rossin, mutta lopuksi hän kumminkin antoi henkensä Davido Rossin vuoksi.' On suloista ajatella sitä siellä, missä silloin olen.
Kohta minut siirretään Viterboon, mutta älä luule minun olevan kauan siellä. Kohta saan yhtyä sinuun. Tiedätkö mitä tarkoitan? Samana hetkenä, jolloin eriän täältä, olen luonasi ja sitten pysyn aina luonasi, etkä sinä pelkää minua.
Jumala siunatkoon sinua, rakas! Sinä olit suuttunut minuun, kun erosimme, mutta enemmän kuin koskaan rakastan sinua nyt. Älä ajattele, että rakkautemme on tuhlattu turhaan. 'On parempi rakastaa ja kadottaa kuin olla koskaan rakastamatta.' Kuinka suloista se on!
Roma.
P.S. — Lähetän sinulle toisen hiuskiharan. Muistatko, että kerran ennen annoin sinulle yhden? Mutta sinulla on niin paljon asioita muistettavana.»
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Roma suuteli kuorta ja kirjoitti päällekirjoituksen reippaalla käsialalla: »All’ lllustrissimo Signor Davide Rossi, Camera di Deputati.»
»Pane tämä postiin heti kun olen mennyt, Elena», sanoi hän.
Elena oli panevinaan kirjeen talteen siksi, mutta hän veikin sen salaa majurille, joka toimitti sen parlamenttiin.
»Ja nyt minä tahdon nukkua», sanoi Roma.
Hän nukkui puoleen päivään asti, ja auringon valo heijastui valkoisesta loggian katosta hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten kahdentoista laukaus lysähytti linnan muureja, ja Roma heräsi kirkonkellojen soidessa.
»Minä luulin jo unelmani toteutuvan, sisar», sanoi hän.
Tohtori tuli samassa hyvin kiihoittuneena.
»Suuria uutisia teille, Donna Roma. Kuningas on luopunut kruunustaan, ja tasavalta on julistettu.»
Roman värisevät silmäluomet kertoivat liikuttavan tarinan.
»Näkyykö mitään?»
»Uusi lippu Capitoliumilla.»
»Antakaa minun nähdä se!»
Tohtori auttoi Romaa nousemaan. »Katsokaa! Tuolla kellotornissa.»
»Näen sen… Nyt on hyvä. Laskekaa minut alas jo, tohtori.»
Ääretön ilo loisti hänen kasvoistaan.
»Se oli kumminkin unelmani, Elena.»
Hetken perästä hän sanoi: »Tohtori, sanokaa prefektille, että olen valmis menemään Viterboon. Tahdon jo mennä sinne. Hyvin mielelläni tahdon.»
»Kyllä sanon hänelle», vastasi tohtori ja kääntyi pois peittääkseen liikutustaan.
Majuri tuli ja avasi yhden loggian oven. Hän seisoi siinä hetken, ja joku seisoi hänen takanaan. Sitten majuri poistui, mutta se toinen jäi. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi kuin kivettyneenä katsellen sanattoman tuskan vallassa Roman kalpeita kasvoja, joista loisti taivaallinen valo.
Roma ei huomannut Rossia, ja Elena oli liian pelästynyt voidakseen puhua. Nojautuen tuoliinsa, silmät loistaen onnesta, Roma virkkoi:
»Sisar, jos hän tulee tänne, kun minä olen poissa… ei, en tarkoita sitä… mutta jos näet hänet ja hän kysyy minua, niin sano, että erosin ilomielin täältä. Sano, että ajattelin häntä aina. Ei, ei, ei pidä sanoa sitä. Hän ehkä on onneton ajatellessaan, että rakastin häntä niin paljon loppuun asti. Olisi ollut suloista saada anteeksi ennenkuin menen, mutta hän ei saa koskaan luulla, että kaduin tekoani ja että kuolen sydän murtuneena. Sano hänelle hyvästi, Elena, minun puolestani. Addio carissimo! Ne ovat hänen sanojaan. Addio carissimo!»
Rossin silmät olivat sokeina kyynelistä. Hän astui askelen loggiaan ja sanoi hiljaa ja hyvin hellästi, aivan kuin koettaen olla säikähdyttämättä Romaa:
»Roma!»
Roma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein yliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä ja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet rintaansa vasten.