XI.
Kohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton ja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat ovat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu kokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä ja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet puhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja tärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että hovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista kiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa, ja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia imartelijoilleen, oli jäänyt yksin.
Kun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin odotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka. Davido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan laihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa napit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista huolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui kohottamatta päätään.
Ainoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui sisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja kelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.
»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan ilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja alkoi lukea:
»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan viimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka pakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme yhtä paljon kuin ennen.
»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet edistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä ponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että Meidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme täten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään huolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia muistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»
Puheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti ainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu. Kaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat: »Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!» Joku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen: »Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen sota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes oikeiston riveistä.
Äkkiä kuului kirkas ääni melun halki: »Herra puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!»
Se oli Davido Rossi.
»Herra Rossilla on puheenvuoro», sanoi puheenjohtaja, ja kaikki äänet vaikenivat.
»Minä esitän», sanoi Rossi, »että hänen majesteetilleen osoitetaan soveliasta kunniaa hänen lähtiessään Roomasta. Hänen kuninkaallisen sukunsa muistot, hänen esi-isiensä uljuus ja uskollisuus oikeuttavat kunnioituksen saantiin. Mutta ennen kaikkea hänen oma tahraton luonteensa vaatii meidän tunnustustamme, eikä ole hänen syynsä, että hänen täytyy kuolevan järjestelmän edustajana olla viimeinen Italian lapsista, jonka on lähdettävä maanpaon poluille.»
Nämä sanat saattoivat koko parlamentin häpeämään. Vasemmisto häpesi huutojaan, oikeisto äänettömyyttään. Kun esitys oli lausuttu ja hyväksytty, nousi Rossi taas.
»Herra puheenjohtaja», sanoi hän, »me emme voi kadottaa aikaa turhiin muodollisuuksiin. Hetken viivytys voisi olla rikos. Koska monarkinen periaate on kuollut Italiassa, täytyy kansan tarttua hallituksen ohjiin. Minä esitän, että koska kuningas on luopunut kruunustaan de facto ja de jure hallitusmuotona tästälähin on oleva tasavalta ja että Rooman paaville, joka julkisesti on selittänyt että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, on vakuutettava itsenäisyys henkisen vallan piirissä.»
Ehdotus hyväksyttiin ja samalla kajahti »kauan eläköön tasavalta!» Kun eläköön-huudot vaikenivat Davido Rossi nousi kolmannen kerran.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »tasavallan kotkat eivät yksin aikaansaa ihmeitä, ja taivas tietää, mitkä koettelemukset odottavat uutta rakennelmaa, joka kohoaa vanhan yhteiskunnan raunioista. Me olemme jyrkänteen reunalla ja meidän tulee muistaa, asemamme vaarallisuus. Ellemme nyt menettele viisaasti, tulee kansan sivistymättömyys tasavaltaisen järjestelmän outous, vanhat tapamme ja muut menneen järjestelmän huonot hedelmät tekemään enemmän pahaa kuin teokraattinen hallitus. Mutta kansa ei saa vajota anarkiaan. Siitä syystä esitän, että pannaan toimeen yleinen kansanäänestys, valitaan presidentti, joka sitten on järjestävä tasavaltaisen hallinnon. Toistaiseksi asetettakoon väliaikainen hallitus, johon esitän seuraavat kaksitoista henkeä.»
Hän luki kaksitoista nimeä, jotka hän oli valinnut en puolueista, ja istuutui toisten huutaessa äänekkäästi myöskin Rossin nimeä.
Kolme, neljä edustajaa nousi heti. Ensimmäinen puhuja kuului äärimmäiseen oikeistoon. Hän sanoi että niiden velvollisuus, jotka etupäässä olivat tämän mullistuksen aiheuttaneet, oli ennen kaikkea ottaa vastuunalaisuus hartioilleen, ja siitä syystä herra Rossin tuli olla valmis astumaan jäseneksi väliaikaiseen hallitukseen. Viimeinen puhuja kuului äärimmäiseen vasemmistoon. Hän sanoi, että heidän johtajansa tapansa mukaan ei ajatellut itseään, kun kunnianosoituksia jaeltiin, mutta hänen puolueensa vaati myöskin hänen osallisuuttaan. Vallanpitäjät olivat käyttäneet mitä ilkeimpiä keinoja tehdäkseen hänet uhrikseen. Naistakin oli käytetty apuna turmelemaan häntä. Mutta hän oli kaikesta suoriutunut ilman vammaa. Tämä oli hänen voittonsa hetki, ja hänen täytyi olla valmis nauttimaan työstään.
Ihmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen luopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet Rossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten hänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja hänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa vapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre, joka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat nousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.
»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian laita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että minä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun uhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen syypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä katosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»
Noiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi ymmällä tietääkseen mitä ajatella.
»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni parlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo on voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin itseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut tunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti minut siihen.»
Äänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi avatusta haudasta.
»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen luetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden pelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä syystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin saadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan heräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut uuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt. Olen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli en saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»
Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat jäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja tappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:
»Herra puheenjohtaja, antaudun parlamentin tuomittavaksi.»
Samassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle kirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.
Sitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa kuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja, kuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen ehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.
»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta myötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan epäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan omalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan askelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta kuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta toinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja omasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen pitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei koskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä puhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»
Tuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin loppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi aaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.
Sitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän oli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.