X.
Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli, ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta. Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he toistensa silmiin ja nauroivat.
»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta kotiin», sanoi Roma.
»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.
»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan, »ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»
»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.
»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan maisemaa.
»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.
Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille hintaluettelon.
Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen, että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.
Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he tilasivat päivällisen yhdessä.
»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä! Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.
Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.
»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»
Davido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.
»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja täällä», sanoi Davido Rossi.
»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi
Mooseksen kaislikosta!»
»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa hymyillen.
»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla
Eevaa?»
»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja unohtanut palata takaisin aamulla.»
»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»
»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»
»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»
Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta siinäkään asiassa.
»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!» Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»
Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa», kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.
»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.
»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi», ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.
Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he eivät siitä välittäneet.
»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido
Rossi.
»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»
Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:
»Unohdin vallan!»
»Mitä?»
»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»
»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»
»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»
»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»
»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä elämän viini oli noussut hänen poskilleen.
Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.
He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.
»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.
»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.
»Te tulitte Ciociariasta?»
»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin, ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»
»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja saitte hänen viinitarhansa.»
»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme», sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa hymyä:
»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»
Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»
Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia, teidän armonne.»
»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»
»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»
»Te ette siis muista häntä?»
»Emme ollenkaan.»
»Ettekö tekään?»
Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.
»En, teidän armonne.»
Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää.
Hyvästi!»
Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.
»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.
»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.
Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet.
»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.
He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni. Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan. Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.
Nyt alkoivat hevoset kävellä.
»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.
»Siinä.»
»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»
»He.»
»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta ette sitä tehnyt!»
»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»
»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»
Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»
»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido
Rossi ei vastannut.
»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»
»Ehkä.»
He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen — satakielet harmaissa puissa.
Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin tavoin.
Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.
Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä
Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.
»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.
Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.
»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille kaikki.
»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin… että ehkä hän oli toinen… ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta…»
Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.
»Roma!» huudahti Davido Rossi.
»Davido!»
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.
»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.
»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»
»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.
Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.
Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja taivas loisti kultaa.
Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät puhuneet mitään.
Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria. He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he jatkoivat matkaansa.
Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.
Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille, sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi punastuen ja hymyillen:
»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»
Hän tahtoi olla yksin.