XI.
Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä huoneeseen.
Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.
»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:
»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»
»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.
»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon… Anna hajusuolani, Nattalina!»
»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani, ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta alakerrassa.»
Vanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:
»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni — sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»
»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.
»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»
»Myönnän kyllä.»
»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen kanssaan, että menisit sinne?»
»Ei, en ollut sopinut mistään.»
»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen kanssaan, hyvä neiti?»
»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.
Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen pyhimysarkkuun hän sanoi:
»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes palvelijaa kanssaan!»
Koettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.
»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On olevinaan puhdas ja jalo!»
»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, — kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen, mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»
»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään, jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!» Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani kätensä oven kahvalle.
»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär. »Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.' 'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia…?»
Roman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:
»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»
»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»
Roma nyökäytti päätään ja vastasi:
»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»
Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui takaisin tyynyilleen.
»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen sinua…»
Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.
Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset, mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.
Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.
Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua. Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.
Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.
Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan, kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne hänenkin? Kuinka omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella. Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän, Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän oli yksin hänen kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua, väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä, lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?
Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat, kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto, ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi hiljaisessa yössä.
Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään, puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.
Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat, myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten Rooma, heräsi.
Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi huoneeseen.
»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»
»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»
Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi: »Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!
Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.
Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön, pahentunut ilma.
Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen avata se? Hänen täytyi, täytyi!
»Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle! Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!
Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel, lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi ei ole Davido Rossi, vaan tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta elää Italiassa. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista — hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!
Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle… pitäkäämme häntä kiinni… jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet…»
Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta. Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.
»Minä en tahdo jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en häntä petä! Minä pelastan hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta… minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»