XII.
Koiton toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä. Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.
Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan ystävistään kuin vihollisistaan.
»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa, Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden kansallisen hallinnon aatteen kanssa.
»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata on tehnyt maailman edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen täytyy joutua tappiolle nytkin.»
Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava hallitus olisi pelkkä ilveily vain.
»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi kaikki heidän työnsä.»
Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä, mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»
»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella oikeuksien puolesta.»
Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva. Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies, presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä sama vastustus.
Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä, että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.
»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä. Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»
Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.
»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän. »Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»
Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi punoittavana ja kiihkeänä:
»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin ulkopuolelle, kansan luo.»
Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja korotti ääntään huutaen:
»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja, hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja, talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä. Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta? Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat? Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»
Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.
»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä saamme kiittää asevelvollisuutta.»
Davido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.
»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin ei saa tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»
Syntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:
»Te uhkaatte vastustaa meitä.»
»Minä vastustan teitä.»
Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:
»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin… silloin, kautta taivaan, minä ammun!»
»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»…
Nuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.
Kesken melua Davido Rossi nousi jälleen.
»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»
»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»
Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan. Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan ruumiillistakin uskallusta.
»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun teidän riveistänne ikipäiviksi.»
»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan jotain?»
»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.
Mutta Malatesta ei ollut leikkituulella.
»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»
Syntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.
»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.
»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.
»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä.
Huomennako?»
»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.
»Ja missä?»
»Täällä.»
»Ja koska?»
»Nyt heti.»
Davido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.
Joku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!
Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä mahdotonkin käy mahdolliseksi.
»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.
»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.
»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»
Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli huomattavasti peloissaan.
Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle vastustajaansa kuin hän itse halusi.
Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.
Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana revolveri kädessään.
Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi kiireestä kantapäähän.
»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.
Mutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.
»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.
Silloin tapahtui omituista.
Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen kätensä ampui kattoon.
Miehet huudahtivat hämmästyksissään.
»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»
Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi», huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»
»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että tästä lähtien elämäsi on minun.»