XIII.
Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi itseltään.
Mutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.
»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.
Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt hänet maanpakoon ja kuolemaan.
»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.
Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi voittaa sen.
Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.
»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.
»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»
»Kuka se on?»
»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne. Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»
Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia. He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on uskomatonta.
Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:
»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää salaisuuden?»
Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä. Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse pääministerille.
»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»
Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.
»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään taas.
Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu. Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.
»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.» »Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi sinut näin.»
Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.
»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä uudelleen.
Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso, jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.
»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua: kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne, sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa, ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?… Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»
Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä, jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!
Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja sanoi ääneen:
»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»
Aputoimittaja tuli Koiton toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana, ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.
»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä mukanaan.
Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija ajoi hänet pois sauvallaan.
»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että kyyneleet tippuivat.
Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei löytänyt mitään vastausta.
Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.
Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa, että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä, tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.
»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan, jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.
»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi, ettei hän enää voinut johtaa heitä?»
Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana, murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan. Sieltä hän tahtoi hakea apua.
Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.
Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla Vatikaanin pronssiportin edustalla.
Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.
Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta kimmeltäen auringonpaisteessa.
Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat iloisesti mennessään sakaristoon.
Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden anteeksiantoja.
Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.
Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset, miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti kaikkia.
Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui eräs monsignor. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.
»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»
Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!
Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman pelko!
Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka ikävöi rohkeutta ja voimaa.
Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin, lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat varisseet heidän päälleen.
Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi sama epävarmuus taas.
Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?
Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo. Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten eikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa. Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.
Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja, ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset peukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.
Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema!
Ainoastaan kuolema!
Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole muita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?
Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki — mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!
Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema — ei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli tuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli Kristuksen sanoma!
Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.