XIV.
Ennenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:
»Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.
Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.
Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä voittamattomia nyt kuin ennenkin.
Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan luoma — se on kuolema.
Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty, sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston henkäyksen.
Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti. Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun. Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.
Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.
Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa, ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.
Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua. Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se olisi väärin ja pahoin.
Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte, että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta, hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa, että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan tavata toisiamme enää.
Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen, kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin omani.
Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen, enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?
Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, se voi tulla huomenna tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan, kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.
En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.
Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä, oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia siitä!
Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia. Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet, joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt. Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin.
En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.
Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon Teitä, armaani! Hyvästi!
Davido Leone.»