XV.
Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä parlamentinjäsenille pääkaduilla.
Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston, käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä. Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia vailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.
»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.
Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä syystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt parlamenttitalossa.
Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.
Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä oli kukka kuten tavallista. Questore (parlamentin järjestyksen valvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain kirjoitettu.
»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.
Neiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.
»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne tänään, lapseni?»
»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.
»Siksi että… totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta. Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»
»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.
»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?
»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.
»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.
Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja puhutteli häntä.
»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään. Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»
Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.
Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.
Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille. Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden lisäämiseksi.»
Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.
»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin, he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri, ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»
»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.
Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.
»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.
Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.
»Istunto on alkanut», sanoi hän.
Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.
Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.
»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»
»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.
»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.
»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni vasemmistosta.
»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi presidentti.
»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»
»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi protestejaan puhemiestä vastaan.
»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»
Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.
»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»
Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?
Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.
Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.
Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa — että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.
Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.
Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.
»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.
»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.
Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.
»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.
»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.
Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja katkerasti:
»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»