XVI.
Koridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä eteenpäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi joku.
»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin presidentin vastaanottohuoneeseen.»
»Kuka se on?»
»Donna Roma.»
Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä, kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.
Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.
»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.
Samassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui syrjään ja ministeri meni sisään.
Rossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa, jotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän olisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin vähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.
Toivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta, kun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.
»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän sairas? Onko hän parempi?»
»On kyllä.»
»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna kätensä tohtorin käsivarrelle.
Tohtori katsoi häneen ja hymyili.
»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja melu ja…»
»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos olisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»
»Pyh! En luullut, hyvä mies, että säikähtäisitte noin!…»
»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin…»
Paksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä värähti oudosta tunteesta.
»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi minuuttia sitten, ja nyt… Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta. Jumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»
Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.
Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle. Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan vaunuihinsa.
Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin murtunein mielin.
»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä, toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus? Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja minä olen ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan.»
Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, suurin, epävarmoin kirjaimin.
»Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja satutin myöskin sydämeni.
Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.
Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen tyyni.
Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.
Roma V.
P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne tähden.»